Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Kirjan nimi on jo sellainen, että on luvassa ”annisaastamoinen-komiikkaa”. Se on kirjoitettu pienellä, mutta miten en osaa sitä niin kirjoittaa… Anni Saastamoinen kirjoittaa asioista, jotka ovat suht arkisia, melko tavallisia ja monille hyvinkin tuttuja, mutta tyyli on sellainen törkkivän toteava, että se maistuu huumorille.
On Laila, jonka hyvä ystävä on kuollut eikä Laila pääse siitä yli. Hän vain haluaisi juoda viinaa ja olla vihainen. Hän käy terapiassa, mutta ei ole masentunut, vain surullinen. Tekisi hyvää osata puhua siitä, mutta kun ei osaa.
”Asetun etäisimpään nurkkaan ja otan puhelimen käteeni. Tekisi mieli soittaa jollekin, laittaa jollekin viesti. Paeta jonkun kanssa tätä tiistaita, tätä kaikkea. Mutta ei minulla ole ketään.”
Toisella puolella kaupunkia on Luigi. Luigi on juuri muuttanut pieneen yksiöön, koska 12 vuotta kestänyt avioliitto on hajonnut. Hän on ihan tekemättömissä, ei jaksa purkaa laatikoita, ei hankkia sänkyä. Luigilla on hyvä ystävä Sami, jonka kanssa voi saunoa, mutta Luigi ei osaa puhua siitä, miltä tuntuu, kun avioliitto on ohi. Samikin jättää jotain kertomatta.
”Asunto on niin hiljainen, että kuulen oman kehoni äänet, enkä pidä siitä. Muistan unohtaneeni syödä, sillä elämästäni on kadonnut parisuhteen lisäksi myös rytmi.”
Ja mutta että sitten on kirja, jossa ihminen käpertyy itseensä, eikä pääse ulos. On asioita, jotka ovat niin isoja, ettei niitä saa puhutuksi. Laila ja Luigi kuitenkin kohtaavat eikä se ole mitään kliseistä hömppää, vaan arkaa tunnustelemista. Tunnelin päässä on valoa.
Anni Saastamoisen kerronta on arkisen karua, mutta silti lämmintä ja hyvältä tuntuvaa ja maistuvaa, on luettava moni kohta uudestaan. Rakkautta ja suodatinpusseja, molempia pitää itsestäänselvyytenä, jota riittää aina, kunnes se loppuu…
