Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Michael ”Duff” McKagan oli alkuperäisen Guns N’ Roses -bändin basisti ja Velvet Revolver -yhtyeen jäsen. It’s so easy (ja muita valheita) on kirja hänen elämästään. Tarinaan mahtuu mukaan menestystä, päihderiippuvuutta, itämaista mystiikkaa, vaikeuksien kautta voittoon -tematiikkaa ja perhe-elämän seesteisyyttä.
It’s so easy (ja muita valheita) on helppolukuinen kirja, joka ei vaadi lukijaltaan muuta kuin kärsivällisyyttä. Alku on melko lupaava: McKagan joutuu sairaalaan hänen haimansa puhjettua, ja hän rukoilee lääkäriä tappamaan itsensä. Olemme siis peruskysymysten äärellä. Armomurha-aneluiden jälkeen kirjassa palataan McKaganin menneisyyteen. Kirjan ensimmäisen osan lukujen tapa vuorotella lapsuusmuistojen ja maailmanvalloitushetkien välillä on piristävä tapa käydä läpi pakolliset poikavuodet.
Ensimmäisen osan jälkeen kuitenkin siirrytään perinteisempään kerrontaan eikä yllätyksiä enää tule. McKaganin tarina on harmittavan kliseinen ja kömpelösti kirjoitettu satu, amerikkalainen ryysyistä rikkauksiin -hapatus. McKagan soittaa ja ryyppää. Sitten hän lopettaa ryyppäämisen ja menee naimisiin huippumallin kanssa. Hän aloittaa itsepuolustuslajit, palaa takaisin koulun penkille ja lisääntyy. Elämä on täydellistä. Koko kirjan sävy on itsetietoinen ja itseriittoinen, ja välillä elämäkerta tuntuukin McKaganin peilin jatkeelta.
Paljon McKaganista kertoo hänen tapansa tarinoida. Bändi, ystävien kuolemat ja tyttöystävät ovat laimeita sivukohtia, joista mainitaan ohimennen, vailla tunteita. Kun McKagan pääsee kuvailemaan huumeiden käyttöä, hänen tunneilmaisunsa syvenee ja monipuolistuu. Jokaisen paatuneen addiktin tavoin myös McKagan suhtautuu omaan riippuvuuteensa tekopyhästi: bänditovereidensa Steven Adlerin ja Slashin käytöksen hän tuomitsee, mutta ei näe mitään vikaa itsessään. McKaganin oma riippuvuus on parempi, koska hän kuvittelee osaavansa hallita sitä. Koska kirja on kirjoitettu muistelmien muodossa, McKagan ei näytä edelleenkään huomaavan mitään ristiriitaa senaikaisissa ajatuksissaan.
Guns N’ Roses -bändin kiemuroista kiinnostuneelle McKaganin kirja ei anna mitään uutta. McKagan tyytyy analysoimaan bändiään ja bänditovereitaan vain pinnallisesti: Steven Adler, television julkkisnarkomaani, näyttäytyy lukijoille päihderiippuvaisena pikkupoikana, joka on kiltti kaikille. Slash on taitava soittaja, mutta narkomaani hänkin. Axl Rose kuuntelee vääriä neuvoja ja joutuu ihmisten hyväksikäyttämäksi. Rosen temppuilut ja myöhästelyt McKagan kuittaa oireiksi mielenterveyshäiriöstä.
McKaganin It’s so easy (ja muita valheita) on selkeästi elämäkerta ja Guns N’ Roses pelkästään sivujuonne päähenkilön elämässä. Se on vahinko kirjan kannalta, sillä McKagan ei itsessään ole mielenkiintoinen. Guns N’ Roses -yhtyeestä kiinnostuneiden kannattaa luoda katseensa mieluummin Mick Wallin W.A.R. -kirjaan tai Stephen Davisin Guns N’ Roses ‒ Watch You Bleed -teokseen. Niitä lukiessa voi aina ihmetellä, miten bändi onnistuikin niin täydellisesti sössimään kaiken, eikä niitä ole sokerikuorrutettu McKaganin kirjan tapaan.