Lautapelit ovat olleet kanssamme jo tuhansia vuosia ja digitaalisesta kehityksestä huolimatta niiden suosio on viime vuosina vain noussut. Mikä lautapeleissä oikein kiehtoo, miten ne ovat aikojen myötä kehittyneet ja miten lautapelit heijastavat kulttuureja joissa niitä pelataan, siinä joitakin kysymyksiä, joihin Tristan Donovan pyrkii kirjassaan vastaamaan.
Kirja aloittaa vanhimmasta tunnetusta lautapelistä, muinaisegyptiläisestä Senet-pelistä. Sen säännöt eivät ole säilyneet, mutta arkeologinen aineisto antaa pelin kehityksestä kuitenkin mielenkiintoisen kuvan. Vaikuttaa siltä, että peli on ollut alun perin puhdasta ajanvietettä, mutta vuosisatojen myötä se alkoi saamaan uskonnollisia merkityksiä ja symboleja, peliä kuvattiinkin erityisesti hautajaisrituaalien yhteydessä. Senet oli mahdollisesti siis eräänlainen pelattava opas kuolemanjälkeiseen elämään.
Donovanin näkökulma lautapeleihin menee ilahduttavasti puhdasta viihdettä pidemmälle. Kirjan punaisena lankana on, miten kulttuurien arvot ja tavat heijastuvat myös usein yllättävillä tavoilla lautapeleissä. Shakki on tästä erinomainen esimerkki. Alun perin sotaisasta Gupta-valtakunnasta peräisin oleva peli heijasteli valtakunnan armeijan neljää osastoa: jalkaväkeä, ratsuväkeä, sotanorsuja ja laivastoa. Varhaisimmassa versiossa shakki ei siis suinkaan ollut kaksinpeli, ja nappuloiden liikkeet saivat osittain inspiraation kastijärjestelmästä, alhainen jalkaväki ei voinut esimerkiksi napata ylhäisempiä nappuloita.
Intiasta peli siirtyi Persiaan, jossa se koki muutoksia. Pelinappuloiden aloituspaikat muuttuivat tässä vaiheessa pysyviksi ja Rajah-nappula muuttui persialaiseksi Shaahiksi. Shakkimatti tulee siten sanoista ”shah mat”, kuningas on lyöty. Persialaisilta peli siirtyi arabeille, joille oli kuitenkin ongelmallista pelinappuloiden ihmismäinen ulkonäkö, joka tulkittiin islamin vastaiseksi. Niinpä nappuloiden ulkonäkö muuttui abstrakteiksi muodoiksi. Vihdoin Euroopassa peli saavutti lopullisen muotonsa. Tiettyjen palinappuloiden liikkeet muuttuivat, tärkeimpänä kuningattaresta tuli pelin voimakkain nappula. Tähän vaikuttivat näihin aikoihin vaikuttaneet voimakkaat naishallitsijat Isabella I, Catherine de Medici, Elizabeth I ja erityisesti Caterina Sforza; Italiassa shakkia kutsuttiinkin hullun kuningattaren peliksi.
On kenties itsestään selvää, että pelit peilaavat sitä kulttuuria, jossa niitä pelataan, mutta jonkinlaisena yllätyksenä tuli, miten peleillä on voitu suoraan vaikuttaa historian kulkuun. Preussissa kehitetty Kriegspiel oli sotapeli, jota käytettiin sotilasstrategian kehittämiseen ja testaamiseen ja muiden muassa japanilaiset hyödynsivät sitä Pearl Harborin hyökkäyksen suunnittelussa. Vaikka tietokoneiden kehitys onkin tehnyt vanhasta Kriegspielistä enemmän tai vähemmän turhan, näkee Donovan lautapelien yhä antavan mahdollisuuksia jopa reaalipolitiikan syvempään ymmärtämiseen. Kylmää sotaa mallintava Twilight Struggle ja islamilaisen jihadin leviämistä mallintava Labyrinth : The War on Terror, ovat oivallisia välineitä tekemään monimutkaisista tapahtumista intuitiivisesti ymmärrettäviä. Itse en ole kyseisiä pelejä pelannut, joten mene ja tiedä, mutta pitänee pistää listalle.
Donovan käsittelee kirjassaan lautapelien historiaa varsin kattavasti, itse olisin tosin toivonut, että Go-peli olisi saanut laajemmankin käsittelyn ja ehkä lopussa olisi voitu käsitellä laajemmin myös uudenlaisten pelityyppien kehitystä. Saksalaisten pelien nousulle on toki oma lukunsa ja Donovan käsittelee näille peleille tyypillisiä piirteitä, mutta luku jää aika lyhyeksi. Näkisin että aiheesta olisi löytynyt lisääkin sanottavaa ja ehkä pohdintaa myös lautapelien tulevaisuudesta. Se on kuitenkin sanottava, että nämä ovat varsin pientä napinaa muuten loistavassa kirjassa.
Historiaa, populaarikulttuuria ja sosiaalihistoriaa sujuvasti sekoittava It’s All a Game on viihdyttävästi ja mukaansatempaavasti kirjoitettu kirja, kaiken kaikkiaan erittäin positiivinen yllätys, jota voi suositella kaikille lautapelien ystäville.