Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Tämä oli taas näitä tapauksia: näin Ison vihkon kirjakaupassa ja kiinnostuin takakansitekstistä (”Mitään tällaista et ole ennen lukenut” on aika kova lupaus). Laitoin kirjan varaukseen ja kas, kirjastosta tuli ihan erinäköinen kirja. Tänä vuonna uudelleen julkaistu kirja onkin ilmestynyt suomeksi jo tuoreeltaan: Tammi julkaisi alunperin vuonna 1986 ilmestyneen teoksen jo 1988.
Miksi kirja on nyt taas ajankohtainen? Sitä en tiedä. Sen kuitenkin tiedän, että unkarilainen Ágota Kristóf (1935–2011) pakeni parikymppisenä Unkarin kansannousua Sveitsiin, jossa hän opiskeli ranskaa ja alkoi kirjailijaksi. Ensin hän kirjoitti runoja ja näytelmiä, mutta heikolla menestyksellä. Esikoisromaani Iso vihko (Le Grand Cahier) oli sitten suurmenestys, joka voitti Adelfin kirjallisuuspalkinnon. Romaani on sittemmin käännetty 40 kielelle.
Iso vihko on trilogian avausosa, mutta jostain syystä trilogian muita kirjoja ei koskaan suomennettu – ennen kuin nyt. Tammi julkaisee keväällä 2023 sarjan seuraavan osan La Preuve Ville Keynäksen suomennoksena nimellä Todiste. Oletettavasti Le Troisième Mensonge seuraa perässä. Hyvä niin, mutta onpa taas hivenen yllättävää, miten joku vanha kirja nousee uuteen elämään. Anna Nordmanin vanha suomennos on edelleen käypää tavaraa; kirjan päälausepitoinen tyylilaji varmasti osaltaan edistää sitä, ettei käännöskään vanhene niin herkästi. Kielellisesti Iso vihko onkin hyvin suoraviivaista tavaraa.
Pitääkö takakannen lupaus sitten paikkansa? Kyllä! Tämä oli kieltämättä jotain ihan muuta kuin mitä olen viime aikoina lukenut. Kirja sijoittuu epämääräiseen aikaan ja paikkaan, mutta oletettavasti ollaan toisen maailmansodan aikaan jossain Itä-Euroopassa – kenties Unkarissa. Vieraan vallan sotilaat ovat miehittäneet Suuren Kaupungin, joten äidin on paettava kaksospoikiensa kanssa Pieneen Kaupunkiin. Siellä pojat jätetään isoäidin hoiviin, kun äiti pakenee muualle. Isoäiti on kammottava noita-akka, joka ei haluaisi poikia ottaa, mutta taipuu sitten kuitenkin.
Pojat sopeutuvat uusiin oloihin, alkavat työskennellä talouden hyväksi ja siinä sivussa kehittää itseään. He karaisevat toisiaan kestämään kipua ja erilaisia henkisiä ja fyysisiä epämukavuuksia. He koulivat toisiaan armottomasti. Ympärillä kuhisee sodanaikainen maailma, jossa pojat joutuvat kokemaan kaikkea aikuisten maailman julmuutta ja karua seksuaalisuutta (joku oli ystävällisesti listannut kirjaston kappaleen loppuun kaikki sivut, joilla on rivouksia).
Meillä on hyvin yksinkertainen sääntö sen arvioimiseksi, onko aine ”Hyvä” vai ”Huono”: aineen on oltava tosi. Meidän on kuvattava sitä mikä on olemassa, mitä näemme, mitä kuulemme, mitä teemme.
Kirjassa tapahtuu kammottavia asioita. Pojat tappavat, valehtelevat, kiristävät – he ovat täysin moraalittomia, mutta samalla he ovat jopa naiivin eettisiä ja avuliaita: mitä tahansa heiltä läheiset pyytävätkin, he kyllä tekevät sen, oli se sitten nälkäisten auttamista tai sadomasokistin palvelemista. Pojat ovat empatiakyvyttömiä eettisiä hirviöitä, kuten Slavoj Žižek heitä kuvaa. Kirjan lopetus erityisesti jättää vahvan ”mitä minä juuri luin”-tunteen ja pohjustaa trilogian seuraavaa osaa sen verran kiinnostavalla tavalla, että uskoisin lukijoita harmittaneen aikoinaan, kun trilogian muita osia ei suomennettu.
Onneksi se vääryys korjataan nyt. Iso vihko on hieno kuvaus nuorista mielistä sodan keskellä. Tätä sota meille tekee, se haluaa sanoa. Näin ihmisluonto revitään kappaleiksi. Venäjän sota Ukrainassa tarkoittaa, että tämä on edelleen väkivaltaisen ajankohtainen kirja.
