Tiedätkö mikä on hirviöhetki? Se on se öinen momentti, ”jolloin kaikki lapset ja kaikki aikuiset ovat syvässä, syvässä unessa ja kaikki mustat otukset tulevat ulos piiloistaan ja saavat tehdä mitä mielivät”. Ja juuri tuollaisena hetkenä Sohvi ei millään saa unta, kurkistaa orpokodin ikkunasta ja näkee jotakin ”hirveän isoa ja hirveän mustaa ja hirveän laihaa”. Seuraa estämätön tapahtumaketju, jonka tuloksena Sohvi löytää itsensä neljä kertaa ihmisen kokoisen jättiläisen luota, Jättiläisten Maasta ja vielä kaiken kukkuraksi keskeltä valtavaa ruokapöytää. Juuri kun Sohvi on varma kohtalonsa sinetöitymisestä syödyksi tulleena ihmisparsana, paljastuu iso otus lajinsa ainoaksi, kiltiksi kasvissyöjäksi. Ja on se huimasti noita yhdeksää ihmisahmija kännibaalia pienempikin; vain seitsemän metrin mitallaan tuskin puoltakaan noista viisitoistametrisistä.
Toisiinsa tutustuttuaan Sohvi sekä Iso Kiltti Jätti, IKJ, päättävät tehdä lopun verenhimoisten jättiläisten ihmiskuntaa ympäri maailman rokottavista sekä kauhistuttavista syömäpuuhista. Sohvin nerokas suunnitelma, IKJ:n erityinen uniensekoittamistaito ja kaksikon saumaton yhteistyö johtavat seikkailuun, jonka lopullisesta kulusta en tietenkään pukahda halaistua sanaa, mutta jonka läpiviemiseen tarvitaan ainakin Suomen presidenttiä sekä jalkaväen- ja ilmavoimien komentajia – ja valtava kuoppa sekä suuri kasa perskurkkanan siemeniä.
Roald Dahl (1916–1990) on yksi minun lapsuuteni suurista tarinankertojista. Näin siitäkin huolimatta, että kirjalliset kosketukseni Dahliin ovat itse asiassa jääneet sangen olemattomiksi ja kokemukseni hänen tarinoinnistaan pohjautuvat ensisijaisesti elokuva- ja teatterimaailmaan, josta tutuiksi ovat tulleet ainakin Kuka pelkää noitia, Jali ja suklaatehdas sekä IKJ. Lukea olenkin tainnut ainoastaan Matildan ja Tynkätyiset. Mutta hätä ei ole tämännäköinen; dahlit maistuvat hyvältä näin vanhempanakin. Ja löytyyhän häneltä toki liuta kirjoja aikuisillekin, joita on ehdottomasti päästävä tulevaisuudessa puraisemaan.
Iso kiltti jätti noudattelee uskollisesti totuttua, laadukasta ja omalaatuista linjaansa, jossa huumori kukkii niin aikuiseen kuin lapsellisempaankin makuun. Kieli on hassua – tässä kohtaa aikuislukija voisi ehkä pyytää hieman hidastusta – mutta lasten uskon nauttivan joka sanaleikistä täysin siemauksin. Myöskään Dahlin mielikuvituksella ei tunnu olevan rajoja, kun kirjailija antaa kynänsä lentää isoista otuksista kertoillessaan. Tai Dahlin ja Dahlin mielikuvituksella – tiedä häntä, kuka tämänkin kirjan on suurilla kätösillään kirjoittanut…
Jättisuuri suositus!
P.S. Kuten Tynkätyisten yhteydessä tuli jo todettua, ei ole Quentin Blaken voittanutta Roald Dahl -kuvittajaa ja hänen piirroksensa koristavat tätäkin tarinaa omaan, ihastuttavan särmikkääseen tapaansa.