Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Renata Pepicellin Islamin huntu on musliminaisten huivia monipuolisesti käsittelevä tietokirja.
Euroopassa on vallassa kaksi äärimmäistä näkemystä musliminaisten hunnusta. Ensimmäisen mukaan vaatekappale symboloi vierasta patriarkaalista ja länsimaisia vapauksia vihaavaa ideologiaa, joten sen kieltäminen on ainoa tapa taata musliminaisten vapaus ja muiden turvallisuus.
Toisen ääripään mukaan huntu on feministisin vaatekappale ikinä, joka edustaa naisten todellista valinnanvapautta ja islamin feministisiä juuria, joten mitään kieltoa ei saa asettaa, koska se olisi kaikessa ironiassaan samaa kuin Iranin tai Saudi-Arabian teokratioiden huntupakot.
Renata Pepicelli menee näiden ääripäiden väliin ja analysoi lukuisia erilaisia näkemyksiä huiveista niin teologiasta, filosofiasta kuin käytännön tasolla, osoittaen, että musliminaisten huivit eivät ole niin yksinkertaisia asioita, kuin kahdet ääripäät yrittävät antaa ymmärtää.
Otin tämän kirjan lukulistalle juurikin saadakseni vähän analyyttisemman otteen huivista, koska näkemykseni on, että huivit edustavat todella patriarkaattista ajattelutapaa, jossa nainen joutuu kantamaan vastuun siitä, että mies ei muka pystyisi hillitsemään itseään, mutta samalla en kannata huivikieltoja.
Onneksi otin tämän kirjan luettavaksi, koska se osoittaakin, että huivin käyttö ei välttämättä edusta puritaanisuutta, fundamentalismia tai naisvihaa, vaan kaikenlaisia mielipiteitä, jotka kulkevat tapakulttuurin, uusfundamentalismin, uskonnollisuuden ja kulttuuri-identiteetin välillä.
Pepicelli on onnistunut tasapainoilemaan todella hyvin ja antaa äänen kaikille keskustelun osapuolille, niin huivien vastustajille, jotka eivät aina ole valkoisia miehiä, vaan myöskin muslimifeministejä ja huivien puolustajille, jotka ovat kaikkea hyperkaupallisten uusfundamentalistien, fundamentalistien ja tavallisten musliminaisten väliltä.
Kirjassa kerrotaan huivin erilaiset teologiset ja historialliset perusteet, jotka osoittavat, että islamissa ei ole yksimielisyyttä siitä, mitä huivimallia pitää käyttää, tai pitäisikö musliminaisten ylipäätänsä käyttää huivia.
Muslimien huivinkäytön alkuperätarinakin vaihtelee teoksesta teokseen. Kuitenkin kaikkien tarinoiden perusidea on sama: miehet katsovat ”väärällä tavalla” Muhammedin vaimoja, joten tämä hunnuttaa vaimonsa, kuten persialaiset ja roomalaiset aateliset samoihin aikoihin tekivät. Tavan alkuperä ei ole uskonnollinen, vaan enemmänkin käytännöllinen ja täytti tietyn aikakauden tarpeita.
Samalla kirjassa käydään läpi eurooppalaisten valtioiden ja arabivaltioiden historiaa ja miten niissä on suhtauduttu huiviin. Kirjasta selviää, että 1900-luvun alussa moni arabimaa kielsi huivien käytön ja toisissa taas niistä oli luonnostaan luovuttu, joko länsimaisen vaikutteiden vuoksi tai muuten vaan. Mutta kuten tiedämme, niin suvaitsevaisuuden aalto kääntyi laskuun 1960-luvun lopussa ja arabimaista tuli ”jälleen suuria”.
Syy konservatismin nousuun ei ollut alun perin fundamentalismin leviäminen, vaan nationalistinen anti-imperialismi, jota jopa vasemmisto kannatti. Tässä uudessa nationalismin aallossa haluttiin osoittaa omaa kansallista itsemääräämistä käyttämällä oman kansan perinteisiä pukuja eli huiveja. Tämä käytäntö olisi vähän samaa, jos esimerkiksi perussuomalaiset kritisoidakseen EU:ta alkaisivat pitää suomalaisia perinnepukuja osoittaakseen ylpeyttä suomalaisuudestaan ja osoittaakseen, että pärjäävät ilmankin länsieurooppalaista tuontimuotia.
Mutta valitettavasti fundamentalistit kaappasivat tämän nationalismin aallon hallinnan ja nyt arabimaat ovat siinä tilassa kuin ovat. Historiallisen katsauksen tarkoitus onkin osoittaa, että huivin käyttö ei ole niin yksinkertaista kuin olettaisi ja arabimaissa aiheesta keskustellaan yhtä kiivaasti kuin Euroopassa.
Tietenkin eri huivityypit ja niiden käyttöhistoria käydään läpi ja erilaiset liikkeet, jotka puolustavat tai vastustavat huivien käyttöä, sekä siinä välillä olevat valinnanvapautta korostavat henkilöt. Sen lisäksi, että kirjasta oppii eri argumentteja puolesta ja vastaan, samalla oppii, että vaatekappaleeseen pätevät samat lainalaisuudet kuin taiteeseen. Eri kulttuureissa ja eri aikakausissa huivin merkitys on muuttunut, eikä se ole mikään kiveen hakattu juttu, kuten fundamentalistit ja vastajihadistit yrittävät uskotella.
Islamin huntu onkin todella hyvä, feministisiä analyysityökaluja hyödyntävä kirja huivikiistasta, joka jokaisen islamista kiinnostuneen pitäisi lukea, jotta näkemys olisi vähän moniselitteisempi kuin vain ”se saatanan riepu”.