Vuonna 1941, ennen jatkosodan syttymistä, vapaaehtoisista suomalaismiehistä värvättiin pataljoonallinen sotilaita natsien Waffen-SS-joukkoihin. He palvelivat toisen maailmansodan itärintamalla kesään 1943 asti, jonka jälkeen heidät palautettiin Suomen asevoimien käyttöön. Jenni Linturin esikoisromaanin Isänmaan tähden näyttämö liikkuu näiden miesten ja heidän myöhempien vaiheidensa mukana.
Antti ja Kaarlo ovat serkukset ja kasvinkumppanit, mutta vain Antti uskaltautuu vaaralliselle matkalle Saksaan. Antti lyöttäytyy kolmen Erkin seurueeseen. Kuten yksi Erkeistä, Luttinen, monesti toteaa, miehistä tuntuu, että tältä reissulta ei hengissä palata. Osa kuitenkin palaa, mutta ajatukset ja unet – syyllisyys – eivät jätä hetkeksikään. Kaarlo palvelee kotimaassa, mutta onko hänenkään oikea tarinansa aivan yhtä sankarillinen kuin hän antaa ymmärtää. Miesten on vain löydettävä tapa sopeutua tavalliseen elämänrytmiin rauhan aikana.
Sotavuosien ja niitä seuraavien lähiaikojen lisäksi Linturin romaanissa kulkee limittäin tarina 1990-luvun loppupuolelta. Antti on pahasti dementoitunut. Lähipiirin ihmiset hän yhä tunnistaa, mutta väärin. Antti on mielessään yhä sodassa Erkin, Luttisen ja Rajaperän kanssa. Linturin dementiakuvaus on tarkoituksellisessa sekavuudessaan vavahduttava ja pysäyttävä. Kuinka koko ikänsä Antin kanssa eläneet ihmiset eivät ymmärrä lainkaan, mitä vanhus tarkoittaa!
Valo ja varjo, selviäminen ja romahtaminen, sankaruus ja pelkuruus, vaikeneminen ja puhuminen. Linturin epätavallinen romaani aukoo sodasta esille asioita, joista on isänmaallinen hehku kaukana. Kuinka aatteellisen pohjan rapautuessa myös moraali rappeutuu rintamalla? Miksi ylläpitää ”virallista valhetta”, mikä on totuus? Kaikkiaan Isänmaan tähden on vaikuttava teos. Suosittelen.