Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Niin sanottu Finlandia-hiihtoni on jälleen edennyt yhden suksen mitan verran, kun olen sivakoinut läpi Olli Jalosen kyseisellä palkinnolla huomioidun teoksen Isäksi ja tyttäreksi.
Alkajaisiksi haluan todeta teoksen olevan toinen osa romaanitrilogiaa, erään perheen tarinaa. Haluan myös korostaa, että en tähän mennessä ole lukenut trilogian ensimmäistä ja viimeistä osaa ja näin ollen arvioni perustuu yksin tähän sarjan keskimmäiseen teokseen, joka luultavasti saisi huomattavasti lisää syvyyttä sisarteostensa myötä. No, tällä mennään.
Isäksi ja tyttäreksi sijoittuu useasti palkitun Olli Jalosen proosateoskaartin toiselle kolmannekselle ollen seitsemäs hänen kirjoittamistaan romaaneista. Se ilmestyi vuonna 1990. Liekö omasta aikakaudestaan vai yksin minusta johtuvaa, mutta tätä romaania pohtiessani en yksinkertaisesti pääse ylitse käsitteestä postmodernismi. Mikäli tällainen taiteen aikakausi katsotaan olemassaolleeksi tai olevaksi – kaikki eivät tätä ”väkisin väännettyä” käsitettä allekirjoita – on tämä kummallinenkin tarina mielestäni alusta loppuun todellinen oman aikakautensa lapsi. Elementit kuten ulkopuolisuuden ja keskeneräisyyden tunne, seikkailu todellisuuden ja harhamaailman rajapinnalla sekä eräänlainen ahdistavuus ovat vahvasti läsnä. Myös omalaatuinen kieli, joka näyttäytyy tässä lähinnä pelkistettyinä lauserakenteina huokuu tämänsuuntaista tunnelmaa.
Nimensä mukaisesti romaani pureutuu isän ja tyttären suhteeseen, tulehtuneeseen tai oikeammin lähes olemattomaan sellaiseen. Ollaan tilanteessa, jossa vanhempien eron myötä isä on menettänyt kosketuksen tyttäreensä, isäpuoli, mallikansalainen, ottanut hänen paikkansa. Jo kerran Jouko-Johan, isä, on hakenut omavaltaisesti muutosta tilanteeseen ja jälleen hänen pyrkimyksensä ovat samansuuntaiset – jos ei hyvällä, niin sitten pahalla.
Isä-tytärsuhteen ohella keskeisiksi teemoiksi nousevat myös itsensä etsiminen sekä asioiden muuttuminen, sen aiheuttama paine, tuska, joka purkautuu lopun vertauskuvallisella puhdistautumis”rituaalilla”. Mielenkiintoisen näkökulman tähän avaakin päähenkilöhahmon nimeäminen Jouko-Johaniksi kirjailijan itsensä tuntiessa nimen Olli Jouko Johan Jalonen. Kirjailijan henkilökohtaista elämää tuntematta jätän tämän seikan tarkemmin läpikäymättä.
Tähän mennessä Finlandia-taistoni on tuottanut ainoastaan hedelmää. Olen tarttunut teoksiin, joihin en muuten olisi vilkaissutkaan, olen tehnyt löytöjä, iskenyt kultasuoniinkin. Olen ollut pelkästään tyytyväinen. Tähän asti.
Ei tämäkään lapsenkaappaustarina huono ollut, perin erikoinen kuitenkin. Luin sen mielelläni alusta loppuun, halusin tuntea Jouko-Johanin ja hänen Jutta-tyttärensä tarkemmin. En kuitenkaan pitänyt romaanin tunnelmasta, en siitä ahdasmielisyydestä, joka verkon lailla kietoutuu henkilöhahmojen ympärille, kuristaa kurkkua. Viimeinen naula arkkuun on teoksen kieli. Epätäydelliset, minun korvassani töksähtävät lauseet eivät mairittele laistani ihmistä, joka suorastaan hengittää kauniista kielestä.
Tarinan takia suositus, ulkoisten seikkojen ei. Ja Finlandia-vaelluksen – ehdottomasti!
