Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Tony Iommi joutui nuorena 17-vuotiaana kitaristin alkuna musiikkihistorian kenties kuuluisimman työtapaturman uhriksi: työskennellessään peltitehtaan prässillä hänen kaksi sormenpäätään jäi laitteen väliin. Iommi halusi kuitenkin jatkaa soittamista, joten hän kehitteli loukkaantuneiden sormenpäidensä päälle suojat.
Monet ajattelevat nykyisin, että vanhan Black Sabbathin äänimaisema oli suoraa seurausta Iommin onnettomuudesta ja hänen käyttämistään sormensuojista. Oli sormensuojilla merkitystä tai ei, Black Sabbathia voidaan joka tapauksessa pitää yhtenä hevimusiikin kehittäjistä.
Tony Iommin kirja Iron Man on rockelämäkerta niin hyvässä kuin pahassakin. Kaava on tuttu: ensin kerrotaan lapsuusvuosista, joihin sisältyy tavanomainen määrä epäreiluutta, ilkeitä vanhempia ja muuta yleistä katkeruutta. Tämän jälkeen käydään läpi joka ainut bändi, jossa päähenkilö on sattunut käväisemään. Vasta tämän jälkeen päästään asiaan eli Black Sabbathiin ja sen alati vaihtuvaan jäsenistöön.
Vaikka Iommi yrittääkin kuvailla tapahtumia neutraalisti, muistelmien pohjasävyssä on häivähdys närää. Iommin kirjassa alkuperäinen laulaja Ozzy Osbourne näyttäytyy keskittymiskyvyttömänä, hieman vähäjärkisenä hahmona. Basisti Geezer Butler on bändin raha-asioiden hoitaja ja Iommin aisapari. Rumpali Bill Ward on resupekka, jota kaikki kiusaavat. Laulaja Ronnie James Dio osoittautuu kaksinaamaiseksi ja toinen laulaja Ian Gillan on muuten vain pösilö. Kummituksia on kaikkialla, ja muutama Spinal Tap -leffaan päätynyt nolo tapauskin sattuu. Myös kuolema vierailee Black Sabbathin entisten ja nykyisten jäsenten joukossa ja vie mukanaan sekä Dion että rumpalina toimineen Cozy Powellin.
Iommi antaa muistelmissaan itsestään etäisen kuvan. Kirjassa Iommi kertoo kuinka Ozzy Osbourne valitti samaa asiaa. Iommin käytökseen oli rationaalinen syy: hän koki Black Sabbathin hulluimpinakin vuosina olevansa bändin epävirallinen johtaja eikä koskaan tahtonut vetää päätään niin täyteen, ettei olisi kyennyt selvittelemään muiden bändin jäsenten sotkuja. Iommi ajatteli, että jos hän olisi sekoillut samalla tavalla kuin Osbourne, hän olisi menettänyt auktoriteettinsa ja edellytyksensä komennella muita. Kenties tämän vuoksi kirjan sikailu- ja sekoilutarinat koskevat enimmäkseen muita kuin Iommia.
Toki Iommikin osasi ottaa ilon irti muusikon elämästä: kertomus siitä, kuinka Iommi ja managerina toiminut ketku Patrick Meehan yrittivät hankkiutua eroon kuolleeksi luulemastaan tytöstä on kyllä hauska mutta varsin hyytävä. Enimmäkseen Iommi on kuitenkin tarkkailijan paikalla. Huumeidenkäyttönsä hän mainitsee, mutta jättää ikävimmät yksityiskohdat kertomatta. Valitettavasti Iommi käyttää muistelmiaan myös selvästi kaunaisen avioeronsa jatkamiseen ja setvii ilkeän ex-vaimonsa touhuja kirjan sivuilla. Kai sitä viimeisen sanan saa näinkin.
Porsastelutarinoiden lomaan Iommi on sirotellut kokemuksiaan ”korkeammasta henkisyydestä”: hän näki usein kummituksia ja osasi irtaantua kehostaan. Iommi höpöttelee vuolaasti astraaliruumisteorioitaan, mutta totta puhuen tarinat Ozzysta näyttämässä paljasta takalistoaan siellä täällä (yleensä väärässä paikassa) ovat paljon jännempiä.
Kaikista Black Sabbathin Saatana-viittauksista Iommi sanoutuu tietysti tiukasti irti. Pelkkiä väärinkäsityksiä. Levy-yhtiön juonia. Seonneita faneja. Kun muusikko pääsee tiettyyn ikään, hän ”seestyy”. Hän raitistuu, alkaa harrastaa hyväntekeväisyyttä, ja kohta hän onkin Bono.
Paljon tilaa kirjassa vie Black Sabbathin alituisesti muuttuva jäsenistö. Tunnollisesti Iommi luettelee nimiä, mutta bändissä pistäytyneet muusikot haihtuvat mielestä yhtä nopeasti kuin heidän luomansa musiikkikin. Levyjä (yhdentekeviä) tehdään, muusikot vaihtuvat, haamut kummittelevat. Sekä kirjan että Black Sabbathin mielenkiintoisin anti sijoittuu aikaan, jolloin Ozzy Osbourne toimi bändin laulajana.
Kirjasta puuttuu diskografia, mitä voidaan pitää selvänä puutteena. Jussi Niemen suomennos on tasalaatuista työtä.
Iommi on valinnut sanansa tarkasti. Pinnan alla kuitenkin selvästi kuohuu, ja kirjasta vaistoaa, että sanottavaa olisi ollut paljon enemmänkin. Nyt Iron Manin lopputuloksena Tony Iommi on etäinen liikemies ja kontrollinsa aina säilyttävä muiden ihmisten tarkkailija.