Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Minkälaista on elää ja rakastaa uskonnollisessa diktatuurissa, jossa sukupuolet on tarkkaan erotettu toisistaan, ja yksilönvapaudet ylipäätään ovat vain kaukainen haave? Iranissa on viime vuosina nähty useita protesteja, onko niillä ollut minkäänlaista vaikutusta? Miten iranilaiset ylipäätään suhtautuvat tulevaisuuteen? Iranilaisten mielipidettä ei ole aivan yksinkertaista selvittää, sillä toimittajat eivät ole tervetulleita maahan.
Jane Deuxardin ja Delopyn journalistinen sarjakuva onkin vaatinut kaksikolta hienovaraista ja varovaista työskentelyä; viranomaisten välttelyä ja haastateltaviensa identiteetin suojelua. Lopputuloksena on kymmenen haastattelun kiinnostava kokonaisuus, joka raottaa tavallisen kansan tuntoja.
Jos länsimaissakin parisuhteiden solmiminen tuntuu välistä hankalalta, niin se ei kyllä ole mitään Iraniin verrattuna. Sukupuolten ei pääsääntöisesti sallita olevan tekemisissä keskenään ja monet avioliitot ovat edelleen järjestettyjä. Eräs poikkeus säännöstä kuitenkin on, nimittäin yliopistot. Siellä ja vain siellä nuoret ihmiset voivat tavata toisiaan suht vapaasti ja epäilyksiä herättämättä. Yliopistoja onneksi riittää, sillä Iranin väestö on hyvin koulutettua, vaikka opintojen jälkeinen työttömyys onkin vaikea ongelma. Eräs haastateltava painottaakin, että syy monien korkeakoulutukselle on juuri tämä: jos haluaa vaikuttaa oman aviopuolison valintaan, yliopistoon on melkeinpä pakko mennä.
Tosin, kuten parissakin kertomuksessa käy ilmi, tämäkään ei ole vielä mikään resepti onneen. Koska hetket vastakkaisen sukupuolen kanssa rajoittuvat nopeisiin kohtaamisiin ja julkisiin tiloihin, on toista ihmistä hyvin vaikea oppia todella tuntemaan. Luvassa voi olla ikäviä yllätyksiä, kuten erään haastattelun naisen tapaus osoittaa.
Jotkut puolestaan ratkaisevat ongelman ottamalla huomattavia riskejä. Albumin erikoisin tarina on epäilemättä Zeinabin, hän löysi poikaystävänsä yksinkertaisesti soittelemalla satunnaisiin puhelinnumeroihin. Vieraille ihmisille soitteleminen on Zeinabin mukaan nuorison parissa suhteellisen yleistä sillä, ”Mitä muutakaan sitä tekee kun on kotiinsa suljettu ja seuranaan vain kännykkä”, Zeinab nauraa.
Myös muunlaisia vaihtoehtoja löytyy, ainakin heille joilta löytyy valtaa. Tuohtunut Mashhad kertoo šiialaisen suuntauksen kiistanalaisimmasta instituutiosta, eli niin sanotusta väliaikaisesta avioliitosta. Tällainen avioliitto voi kestää muutamasta minuutista muutamaan vuoteen ja sen avulla voi harrastaa seksiä muunkin kuin vakikumppanin kanssa, seksihän tapahtuu virallisesti ”avioliiton” sisällä. Mullahit ottivat tavan käyttöön vuoden 1979 vallankumouksen jälkeen ja Mashhadin mukaan he myös ottavat väliaikaisesta avioliitosta kaiken irti, samalla kun kieltävät tavalliselta kansalta mahdollisuuden harrastaa esiaviollista seksiä.
Tätä väliaikaisesta avioliitosta olisi ollut kiinnostavaa lukea enemmänkin, jää hieman epäselväksi ketkä pystyvät ja millä ehdoin hyötymään tästä tavasta. Mashhadin puheista jää kuitenkin sellainen kuva, että ihan kuka hyvänsä ei pysty turvautumaan väliaikaiseen avioliittoon.
Sarjakuvan viimeisessä haastattelussa tavataan joka tapauksessa nainen, jonka on täytynyt tyytyä tällaiseen puoliliittoon. Leila on eronnut nainen, jonka ensimmäinen avioliitto kaatui miehen väkivaltaisuuteen. Eronneena naisena hän ei kuitenkaan ole uuden miehensä uskonnollisille perheelle mikään haluttu miniäkokelas, joten toistaiseksi ratkaisuna on väliaikainen avioliitto. Mullahien laatima dokumentti sallii heidän viettävän aikaa yhdessä ilman että uskonnollinen poliisi puuttuu asiaan, mutta yhteisasuminen ei tule kyseeseen. Leilan ja miehensä tulevaisuus jää kysymysmerkiksi, kuten muidenkin haastateltavien, mutta optimismiin ei ole erityistä aihetta.
Sarjakuvassa käy nopeasti käy ilmi ihmisten täydellinen lannistuminen. Vuoden 2009 Vihreä Liike herätti ihmisissä vilpitöntä toivoa ja poliittisen liikkeen murskaaminen on jättänyt jälkeensä lähinnä masentunutta toivottomuutta. Yksikään haastateltavista ei usko, että lähitulevaisuudessa on odotettavissa parempaa. Päin vastoin, hallinnon keinot ovat muuttuneet ovelimmiksi ja nykyteknologiaa käytetään tehokkaasti toisinajattelijoita vastaan. Arabikevään tapahtumat ovat myös hillinneet monen haluja kapinoida järjestelmää vastaan, pelätään että asiat muuttuisivat vielä entistäkin hullummaksi.
Vaikka haastattelut eivät ole erityisen pitkiä, ne ovat mukavan vaihtelevia ja antavat hyvän kuvan iranilaisten kokemista haasteista. Iranian Love Stories on ehdottomasti kiinnostava vaikkakin jokseenkin masentava katsaus voimattoman kansan arkiseen elämään. Suosittelen!
