Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Vuonna 1987 Eva Saulitis matkusti Alaskaan työskentelemään kaukaisella kalakasvattamolla. Tuolla matkallaan hän myös näki ensimmäistä kertaa miekkavalaan ja tuosta hetkestä alkoi elinikäinen kiinnostus lajiin, joka johti biologin koulutukseen ja tutkijan uraan. Saulitisin tutkimuksen kohteena on erityisesti paikallinen miekkavalaspopulaatio nimeltään Chugachin transientit. Kuten käy ilmi, miekkavalaspopulaatiot eroavat toisistaan aika lailla. Transientit ovat erikoistuneet metsästämään merinisäkkäitä, residentit puolestaan metsästävät lähinnä lohta ja löytyypä myös kaukana merellä eläviä offshore -miekkavalaita, joista ei tiedetä paljoakaan.
Muistelmissaan Saulitis palaa enimmäkseen näihin varhaisiin vuosiin, jolloin hän vielä opetteli tutustumaan paikalliseen populaatioon ja sen erikoisiin tapoihin. Saulitis vetää lukijan silloiseen kokemusmaailmaansa; miltä oikein tuntui noina vuosina herätä teltastaan ja lähteä veneellä jäljittämään näitä arvaamattomasti liikkuvia miekkavalaita. Miltä tuntui oppia tuntemaan nämä miekkavalaat, ei pelkästään tutkimuskohteina vaan myös yksilöinä. Muistelmana kirja on poikkeuksellisen tunnelmallinen ja yksityiskohdissa viipyilevä. Tästä kirjasta jos mistä voisi käyttää japanilaista termiä Mono no aware. Termi kuvaa niitä kaihoisia tunteita, jotka syntyvät kauniiden asioiden katoavaisuudesta ja hetkellisyydestä, sekä pyrkimyksestä keskittyä tuohon hetkeen, ennen kuin se häviää iäksi.
Syy kirjan kirjoittamiseen ei nimittäin ole mikään iloinen: Chugachin transientit ovat tuhoon tuomittuja. Vuoden 1989 Exxon Valdezin onnettomuuden jälkeen populaatio on romahtanut kuuteen yksilöön, eikä uusia poikasia ole enää syntynyt. Syynä voi olla se, että jäljellä olevat jäsenet ovat liian läheistä sukua keskenään, tai sitten miekkavalaisiin kerääntyneet ympäristömyrkyt ovat vaikuttaneet niiden lisääntymiskykyyn. Ravintoketjun huippumetsästäjinä miekkavalaisiin rikastuvat kaikki ympäristömyrkyt ja mikromuovit, joita merestä ylipäätään löytyy. Miekkavalaat ovatkin yksi saastuneimmista eläinryhmistä, joka maailmasta löytyy.
Tavallaan Chugachin transienttien tuho on vain pieni kertomus suuremman sukupuuttoaallon keskellä, mutta niiden kohtalo kertoo jotain hyvin olennaista miekkavalaista lajina. Chugachin transientit voisivat nimittäin periaatteessa pelastua lisääntymällä samalla alueella elävien residentti miekkavalaiden kanssa, ovathan ne sentään samaa lajia. Sitä ne eivät kuitenkaan tee, sillä miekkavalaspopulaatioita eivät erota toisistaan vain erilaiset saaliseläimet ja saalistustavat. Populaatiot myös kommunikoivat keskenään eri tavalla, ja niiden sosiaalinen järjestys on erilainen. Ennen kaikkea miekkavalaat ovat äärimmäisen lojaaleja sille kulttuurille, johon ne ovat sattuneet syntymään, eivätkä ne halua olla tekemisissä tai lisäänny oman kulttuurinsa ulkopuolisten miekkavalaiden kanssa. Kun puhutaan erilaisista miekkavalaspopulaatioista, voidaan siis todellakin puhua kulttuurieroista, sillä nämä erot käyttäytymisessä ovat nimenomaan opittuja, eivät synnynnäisiä.
On traagista, että miekkavalaiden älykkyys, kyky kulttuuriin, on samalla avain niiden tuhoon. Periaatteessa miekkavalaita löytyy melkein kaikista maailman meristä ja ne eivät lukumääräisesti ole uhanalaisia. Kaikkiaan maailman miekkavalaat jakautuvat kuitenkin ainakin kymmeneen erilaiseen ekotyyppiin, jotka vielä jakautuvat omiin alapopulaatioihinsa. Chugachin transientit esimerkiksi eroavat länsirannikon muista transienteista siinä, että niiden elinalue on rajattu Prince William Soundiin. Tämä on poikkeuksellista, sillä yleensä transientit – kuten nimikin viittaa – eivät tapaa pysyä paikoillaan. Chugachin transientit käyttävät myös paljon enemmän aikaa sosialisointiin ja niiden käyttämä murre on paremman sanan puutteessa ”monisanaisempaa” kuin länsirannikon muilla populaatioilla. Eli niillä on runsaasti sellaisia ääniä, mitä muut transientit eivät käytä lainkaan. Voimme vain arvailla miten miekkavalaat itse kokevat nämä erot, mutta selkeästi ne ovat suuret, sillä Chugachin transientit eivät lisäänny edes muiden transienttien kanssa.
Saulitis turhautuneena miettii, miten vähän oikeastaan ymmärrämmekään näiden eläinten elämästä. Suurin osa niiden elämästä tapahtuu pinnan alla, ja me pääsemme osalliseksi siitä vain sen lyhyen hetken, kun ne tulevat pinnalle. Vaikka Saulitis myös tutkii miekkavalaiden kommunikaatiota, niin monin tavoin ymmärryksemme on vielä pimeässä hapuilua, vailla suurta läpimurtoa.
Niinpä kun viimeinenkin Chugachin transienteista lopulta kuolee, se ei ole vain yhden eläimen kuolema; kuolema vie mukanaan luultavasti tuhansia vuosia vanhan kulttuurin, jolla oli aivan oma tapansa nähdä ja hahmottaa maailmaa. Meille ihmisille tästä uniikista valaspopulaatiosta ei jää jäljelle kuin muutama ajan myötä haalistuva tutkimuspaperi ja varoitus niistä vaaroista, jotka vaanivat miekkavalaita maailmanlaajuisestikin. Kirjana Into Great Silence on siten surumielinen ja runollinenkin yhdistelmä sekä tieteellistä tutkimusta että hyvin intiimiä muistelmaa, jota voi suositella lämmöllä.