Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Kun näin lapsena Joe Johnstonin ohjaaman elokuvan Jumanji (1995), pidin jo silloin sitä liioiteltuja. Afrikan sademetsät eivät voi olla niin kauhistuttavan villejä. Eihän? Sitten luin tämän Martin Dugardin vuonna 2004 kirjoittaman kirjan Into Africa : The Epic Adventures of Stanley & Livingstone.
David Livingstone oli kuuluisa brittiläinen tutkimusmatkailija, joka vietti merkittävän osan elämästään tutkien Afrikan mantereen viidakkoja. Kun hän lähti mantereen sydämeen etsimään Niilin alkulähdettä, hän katosi useiksi vuosiksi. Tutkijaa etsittiin turhaan monen löytöretken voimin. Eräs talousvaikeuksissa oleva sanomalehti päätti pelastaa itsensä lähettämällä toimittajan ja sisällissodan veteraanin Henry Morton Stanleyn löytämään maailmankuulun tutkijan.
Koska kumpikin miehistä kirjoitti päiväkirjoja, joita he suunnittelivat käyttävänsä matkakirjojen pohjaksi, Dugard kykeni rakentamaan tähän teokseen niin elävän kuvauksen Afrikan viidakoista, että tunsin kuin olisin itsekin miesten rinnalla, hätistämässä hyttysiä, väistellen krokotiilejä ja paeten kannibaaliheimoja!
Dugard ei vain tyydy kertomaan kummankin tutkimusretkeilijän elämäkertoja, vaan hän käyttää kumpaakin miestä lähes mikrohistoriallisina esimerkkeinä 1800-luvun länsimaisista miehistä ja heidän aikakaudestaan. Britti-imperiumi oli saavuttamassa huippunsa. Kaikki maailman rannikot ja saaristot oli tutkittu ja kartoitettu, mutta syvempi Afrikka oli vielä tuntematon.
Kirjan mukaan termi ”pimeä Afrikka” ei tule siitä, että Keski-Afrikka on täynnä tummia ihmisiä, vaan sen takia, että aikakauden kartoissa tutkimattomat alueet väritettiin tummin värein. Afrikka oli 1800-luvulla pääosin tutkimatonta, joten se oli tummempi kuin muut mantereet.
Lukuisat tutkimusmatkailijat ja lähetyssaarnaajat tunkeutuivat Afrikan viidakkoihin, joko käännyttämään sen asukkaita tai kartoittamaan sitä. Joukossa oli tutkijoita, sotilaita, rosvoja, uudisraivaajia ja muita rohkeita tai epätoivoisia miehiä ja naisia. Suurin osa kuitenkin menehtyi alkuperäisasukkaiden hyökkäyksiin, malariaan tai lukuisiin muihin hirvittäviin tauteihin
Livingstone oli yksi näistä tutkimusmatkailijoista. Hän oli entinen lähetyssaarnaaja, joka päätti samaan aikaan tutkia mantereen seutuja, että kirjoittaa siellä harjoitettua orjuutta vastaan. Livingstonen kirjoituksista tuli pian maailmankuuluja ja häntä rahoitti Kuninkaallinen maantieteellinen seura.
Samaan aikaan Yhdysvallat oli syrjäyttänyt hurjalla väkivallalla maan viimeisen alkuperäiskansan reservaattiin ja suunnitteli nyt oman kansainvälisen imperiumin perustamista. Stanley oli amerikkalaisen sisällissodan karaisema rasistinen sotaveteraani ja toimittaja, joka etsi elämänsä juttua.
Afrikka oli aina kiinnostanut häntä, joten oli luonnollista, että juuri hän päätyi etsimään kadonnutta tutkimusretkeilijää. Uskomatonta onkin, että Stanleylla ei ollut mitään kokemusta tutkimusretkeilystä tai sademetsistä, mutta armeijatausta nähtiin tarpeeksi hyvänä takeena selviytymisestä.
Tämä kirja kertookin siitä uskomattomasta rohkeudesta ja sisukkuudesta, jolla kaksi miestä tunkeutui sen ajan tutkimattomiin seutuihin, vailla minkäänlaista erikoiskoulutusta. Kumpikaan tutkimusretkeilijä ei tietenkään lähtenyt yksin tunkeutumaan Afrikan tiheisiin viidakoihin, vaan heillä oli mukana alkuperäisasukkaita oppaina ja pieni aseistettu palkkasotilaiden armeija mukanaan.
Afrikan viidakot olivat kuitenkin sen verran anteeksiantamattomia, että monet kuolivat matkalla. Maan itäosa, josta kumpikin aloitti, oli soista seutua, jossa asustivat lukuisat kannibaaliheimot ja niitä vastaan taistelevat arabialaiset orjakauppiaat. Afrikan viidakot lupasivat melkein ainoastaan nälkää, krokotiilejä, leijonia, leopardeja, malariahyttysiä, heimosotia ja muita vaarallisia eläimiä, kuten eläviä ihmisiä metsästäviä muurahaislaumoja! Oikeasti, en edes tiennyt, että sellaisia hyönteisiä on olemassa!
Tietenkin tutkimusretkeilijät joutuivat kärsimään uskomatonta rääkkiä, jossa monesti he melkein kuolivat, mutta silti heidän sisällään oli jokin voimakas tahto jatkaa matkaa, vaikka ei ollut mitään takeita menestyksestä tai eloonjäämisestä.
Eeppisen seikkailun lisäksi mielenkiintoista on aikakauden suurvaltapolitiikan kuvaus. Kun länsimaat alkoivat tunkeutua Afrikan sisämaahan, he törmäsivät arabien pyörittämiin orjakauppoihin. Vaikka suurin osa eurooppalaisista imperiumeista oli 1800-luvulla luopunut orjakaupasta, Portugali yhä hankki miljoonia orjia arabeilta, jotka alkoivat kiihtyvää tahtia kolonisoida Sisä-Afrikkaa vastatakseen kysyntään.
Kirjan mukaan Iso-Britannia oli 1800-luvulla perustelemassa imperiuminsa laajennusta kristinuskolla. Brittiläiset päättäjät iskostivat kansalaisille, että imperiumin tehtävä oli levittää kristinuskoa kaikkialle maailmalle, joten jokainen tutkimus- ja valloitusretki oli vain lähetystyötä, jossa sivistystä ja veljellistä rakkautta levitettiin. Oli melkein historiallinen onni, että britit ja ranskalaiset tajusivat hyödyntää tieteellistä metodia uskonnollisessa lähetystyössä. Juuri tämä tieteen valjastaminen imperialistiseen projektiin takasi Iso-Britannian vallan kasvun.
Kristillisenä lähetyssaarnaajana Livingstone lobbasi brittiläisen imperiumin ”vapauttamaan” Afrikan orjuudesta. Valitettavasti brittejä ei oikeasti kiinnostanut vapauttaa Afrikka arabeilta tai levittää Jeesuksen sanomaa, vaan riistää sen luonnonvarat. Livingstone ei ehtinyt elää niin pitkään, että olisi nähnyt isänmaansa pahimmat imperialistiset ylilyönnit.
Samaan aikaan maailmanmahdiksi nouseva Yhdysvallat halusi mukaan imperialistiseen peliin, jolloin Afrikka muuttui monen suurvallan eturistiriitojen kentäksi. Stanleyn pelastusmatka kehystettiinkin mediassa amerikkalaisten näpäytykseksi brittejä vastaan. Amerikkalaiset kokivat, että he olivat ”oikeita” tosimiehiä, jotka pystyisivät valloittamaan Afrikan ja britit olivat vain ”laiskoja vanhuksia”.
Tultuaan kuuluisaksi Livingstonen löytämisestä, Stanley auttoi belgialaista kuningas Leopoldia kartoittamaan Kongon alueen. Kongosta tulikin kuninkaan yksityisomaisuutta tai oikeastaan hänen yksityisen firmansa maita, jossa alkuperäisasukkaat orjuutettiin ja massamurhattiin sellaisiin lukuihin, joita vasta Natsi-Saksa onnistui ylittämään. (Tästä kerrotaan hyvin David van Reybrouckin kirjassa Kongo.)
Martin Dugardin Into Africa : The Epic Adventures of Stanley & Livingstone on todella eeppinen kirja, joka ei vain kerro uskomattomasta seikkailusta, mutta myöskin aikakaudesta, jolloin miehet olivat miehiä, naiset olivat miehiä ja lapset olivat miehiä. Teos kertoo aikakaudesta, jossa Eurooppa oli tieteellä pääsemässä muiden kansojen niskan päälle, niin hyvässä kuin pahassa.