Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Internetiin on alusta lähtien ladattu paljon idealistisia odotuksia. Internetin ensinnäkin ajateltiin olevan jälkiteollinen vertaisverkko, joka poistaisi viestinnästä hierarkian. Internetin myötä esimerkiksi uutiset ja poliittinen keskustelu muuttuisivat aina vain moniäänisemmiksi, kun uutislähteet lisääntyisivät. Tälle ajatukselle oli tietysti näennäisesti vankka logiikka: pääomaa ei enää tarvittaisi samalla tavalla yleisön keräämiseen kuin ennen, sillä internetin myötä perinteiset jakelukustannukset häviäisivät. Uudessa uljaassa maailmassa uutisointi ei siis vain monipuolistuisi, vaan myös mediamonopolit menettäisivät valtansa.
Matthew Hindman kuitenkin argumentoi, että mikään ei voisi olla kauempana todellisuudesta, nettiä päinvastoin dominoivat vain muutamat suuryritykset ja jakelukustannukset eivät ole pienentyneet, ne vain ovat siirtyneet muualle. Nykyään peräti kolmasosa kaikista verkkokäynneistä keskittyy neljälle suurimmalle yhtiölle: Googlelle, Facebookille, Microsoftille ja Yahoolle. Uutisten tuotanto on digitaalisen median myötä niin ikään muuttunut pikemminkin vain entistä keskittyneemmäksi ja paikallisten digitaalisten uutislähteiden on äärimmäisen vaikeaa pärjätä tässä kilpailussa.
Mistä ongelmat siis johtuvat? Aloitetaan vaikka siitä, että internet ei ylipäätään ole mikään jälkiteollinen teknologia, jollaisena se usein halutaan nähdä. Googlen, Facebookin ja Amazonin rakentamat valtavat palvelinkeskukset ovat itsessään kymmenien miljardien dollareiden arvoisia investointeja. Kuten Hindman kirjoittaa, pelkästään Google Newsin edellyttämä tekninen infrastruktuuri on musertava: lukuisia suuren mittakaavan palvelinkeskuksia, yli miljoona palvelintietokonetta ja valtavia investointeja kuituoptiikkaan. Tällaisen infrastruktuurin kehitys-, laitteisto- ja ohjelmointikustannukset nousevat valtaviin summiin.
Toisesta esimerkistä käyköön Microsoft, joka käytti yli kymmenen vuotta yrittäessään rakentaa Bing-hakukoneestaan Googlen kilpailijaa. Projektiin kului kymmeniä miljardeja dollareita, ja lopulta Microsoft teki Bingillä peräti 12,5 miljardin dollarin tappiot. Hindman hirtehisesti mainitseekin, että olisi halvempaa rakentaa miehitetty avaruusohjelma kuin rakentaa moderni hakukone. Tällaiset luvut saattavat kuulostaa hämmästyttäviltä, mutta toisaalta jotain kertoo se, että Goolen palvelinkeskukset ovat investointina suurempi kuin yli sadan yksittäisen valtion bruttokansantuote.
Siten aivan kuten perinteisessä teollisuudessa, myös netissä mittakaavaedut dominoivat ja voitot valuvat niille yrityksille, jotka pystyvät investoimaan tekniseen infrastruktuuriin. Kalliisti rakennetun infran avulla yhtiöt voivat ottaa käyttöönsä muiden muassa enemmän tallennustilaa, laskentavoimaa ja enemmän kaistaleveyttä dollaria kohti kuin pienemmät kilpailijat. Kun Google käynnisti Gmailin vuonna 2004, sillä oli tarjota 250 kertaa enemmän tallennustilaa kuin kilpailijoilla pelkästään laitteisto- ja ohjelmistoinvestointien ansiosta.
Mitä tämä käytännössä tarkoittaa internetin kannalta? Sitä, että pelikenttä ei ole tasainen, eikä netissä kilpailu ole suinkaan ”klikkauksen päässä” kuten usein ajatellaan. Mainittakoon, että tällä hetkellä yli 73 prosenttia Yhdysvaltain digitaalisen mainonnan voitoista menee vain kahdelle yritykselle: Googlelle ja Facebookille.
Monopolien synnyllä on tietysti monenmoista negatiivista vaikutusta, mutta Hindman keskittyy kirjassaan erityisesti siihen, miten ne vaikuttavat pienempiin digitaalisiin uutislähteisiin. Tältä osin kirja on kohtuullisen synkkää luettavaa. Internet ei ole erityisemmin lisännyt paikallisuutisten lähteitä ja ne, joita löytyy, ovat yleisöltään pieniä. Useimpia verkon paikallisuutismarkkinoita dominoi siis vain muutama uutisorganisaatio. Toisaalta internet myös heikentää useimpia olemassa olevia sanomalehtiä ja televisiokanavia – niitä suuriakin. Ottaen huomioon, että tutkimusten mukaan ihmiset muutenkin käyttävät nettiajastaan vain kolme prosenttia uutissivustoilla ja silloinkin alle kymmenen prosenttia lukijoista vaivautuu lukemaan tyypillisen uutisartikkelin loppuun saakka, ollaan mielenkiintoisten kysymysten äärellä.
Jos vain hyvin harva uutislähde pystyy keräämään netissä omille sivuilleen merkittävää yleisöä, saati sitten että kykenisi mitenkään rakentamaan kannattavaa liiketoimintaa tämän ympärille, mitä tämä tarkoittaa demokratian ja sen moniäänisyyden kannalta? Vaikka tämä ongelma on epäilemättä olemassa monin paikoin maailmaa, Yhdysvalloissa tällä on erityistä merkitystä. Yhdysvaltain osavaltioilla on suhteellisen paljon itsehallintoa suhteessa liittovaltioon, jonka vuoksi on tärkeää, että paikallisia asioita myös käsitellään mediassa. Suuret kansalliset uutissivustot eivät tätä kuitenkaan tee, ja paikalliset uutiset eivät kerta kaikkiaan pärjää kilpailussa.
Surullista pienempien uutissivustojen kannalta on, että tutkimusten mukaan ei auta, jos sisältö on hyvää, mikäli kilpailijat tuottavat enemmän sisältöä nopeammin. Tuoreen sisällön jatkuva virta onkin yksi olennaisimmista asioista yleisön rakentamisessa. Uutisorganisaatiot myös saavat enemmän liikennettä runsailla pikkutarinoilla, ei niinkään muutamalla keskikokoisella jutulla. Määrä voittaa laadun.
Hindman käy hyvin yksityiskohtaisesti läpi eri tutkimuksia ja tilastoja liittyen nettisivujen latautumisnopeuteen, liimautuvuuteen ja ’paketointiin’. Myös älypuhelinten ja tablettien merkitystä uutissivustoille tarkastellaan. Erityisesti osio suosittelualgoritmien merkityksestä on mielenkiintoinen. Nämä järjestelmät eivät vain vaikuta, mitä artikkeleita näemme, vaan mille sivustoille ylipäätään päädymme. Googlen tutkimusten mukaan personoidut suosittelut parantavat liikennettä sivustoille huomattavasti, mutta jälleen kerran etu on suurilla firmoilla, sillä monimutkaisten algoritmien hallinta vaatii asiantuntemusta ja suurta henkilökuntaa.
Kirjan hyvä puoli on se, miten uskomattoman tarkasti se käy läpi verkkoliikenteen dynamiikkaa ja mainonnan mullistusta lukuisten esimerkkien ja yksityiskohtien kautta. Mikäli sattuu kuulumaan siihen joukkoon ihmisiä, joka miettii, mitä digitaalisen yleisön luominen ja ylläpitäminen vaatii, tämä kirja kannattaa ehdottomasti lukea. Toisaalta taas kirjan yksityiskohtaisuus ja teknisyys on myös sen heikkous, satunnaiselle lukijalle kirja on raskasta luettavaa mielenkiintoisesta aiheesta huolimatta. Ehkä parhaimmillaan Hindmanin lähestymistapaa voisi kuvata ’oppikirjamaiseksi’. Kirjan näkökulma on myös pelkästään Yhdysvalloissa, minkä vuoksi se ei kaikilta osin varmasti päde Suomeen. Itse jäin miettimään aikaisemmin mainittua tutkimustulosta, jonka mukaan ihmisen verkkoajasta vain kolme prosenttia käytetään uutissivustoilla. Ehkä olen naiivi, mutta uskon, että Suomessa luku on sentään vähän korkeampi.
Kirjan aiheeseen liittyvät läheisesti myös valeuutiset ja muu netin kyseenalainen sisältö, mutta tätä aihetta sivutaan vain vähän kirjan lopussa. Jäin miettimään missä määrin epämääräiset uutislähteet ovat onnistuneet valloittamaan markkinoita tavanomaiselta medialta, mutta tähän kysymykseen ei valitettavasti löydy kirjasta vastausta.
Internet-ansa on perinpohjainen ja perustuu vankalle tutkimusaineistolle, joten mistään kevytkirjallisuudesta ei voi todellakaan puhua. Siitä huolimatta tai juuri tämän vuoksi kirjaan kannattaa ehdottomasti tarttua, mikäli aihe yhtään kiinnostaa. Ajankohtainen kirja herättelee ajatuksia sekä demokratian, median että talouden tulevaisuudesta, ihan hieno saavutus yhdelle kirjalle.