Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Jalkapallon MM-kisat jäivät katsomatta, mutta se hyöty kisoista kuitenkin oli, että ne innostivat ottamaan selvää Qatarista. Vielä 75 vuotta sitten maan beduiinipaimentolaiset elivät enimmäkseen helmenkalastuksesta. Nyt vähälukuinen paikallisväestö elää satumaisten rikkauksien keskellä, samalla kun maan pyörittämisestä vastaa valtava vierastyöläisten joukko, joilla ei kuitenkaan ole koskaan mahdollisuutta tulla itse maan kansalaiseksi. Minkälaista oikein on elää näin eriskummallisessa maassa?
Antropologi John McManus matkustaa Qatariin tutustumaan elämään kimaltelevien kulissien takana. Mediassa on puhuttu paljon Qatarin siirtotyöläisten kurjasta kohtelusta eikä ole yllätys, että myös McManus kiinnittää suuren osan huomiostaan heihin. Heti kirjan alussa McManus tutustuu pahamaineiseen kafala-järjestelmään, jonka kautta siirtotyöläisten rekrytointi ja työskentely tapahtuu. Järjestelmä edellyttää, että siirtotyöläisellä pitää olla paikallinen sponsori – yleensä työnantaja – joka on vastuussa heidän viisumistaan ja oleskelustaan maassa. Siirtotyöläinen ei voi vaihtaa työpaikkaa ilman sponsorin lupaa, eikä edes lähteä maasta, jos työolot eivät ole sitä mitä luvattiin, sillä sponsori tyypillisesti takavarikoi maahantulevan työntekijän passin heti kättelyssä. Kafala-järjestelmä jättää työntekijän käytännössä täysin työnantajan oikkujen armoille, mistä kirjassa on lukuisia ikäviä esimerkkejä.
Kiinnostava seikka kafala-järjestelmään liittyen on kuitenkin se, miten väärinymmärretty järjestelmä se on – myös paikallisten ihmisten taholta, McManus paljastaa. Kafala-järjestelmä periytyy islamin opetuksista, mutta uskonnollisissa kirjoituksissa sen rooli on hyvin erilainen. Sponsorin, kafeelin, tarkoitus on auttaa heikkoja ja hädänalaisia ihmisiä muun muassa lakiteknisissä ongelmissa ja toimia esimerkiksi lainojen takaajana. Sponsorin ei kuitenkaan pitäisi hyötyä asemastaan millään tavalla tai pyytää avustaan rahaa.
Nykyinen sponsorijärjestelmä onkin täysin moderni luomus, joka syntyi vasta 1920-luvulla brittien toimesta, kun Qatarista löytyi öljyä ja maa alkoi houkutella lukuisia ulkomaalaisia. Brittien siirtomaa-aikainen byrokratia ei kuitenkaan selviytynyt paisuvasta viisumi- ja työlupapaperisodasta, joten kafala-käsitettä laajennettiin nykyiseen muotoonsa, jotta siirtotyöläisten käsittely voitaisiin ulkoistaa paikallisille. Kyse ei siis ole mistään oikeasti muinaisesta traditiosta, jonka muuttamisen pitäisi olla tyystin mahdotonta. Eri asia sitten on halutaanko muuttaa järjestelmää, joka niin räikeästi suosii ihmisiä, joilla on valtaa.
Nykyisellään Qatarin väestöstä 89% on siirtotyöläisiä mutta kaikki eivät ole siirtolaisten joukossa tasavertaisia. McManus pohtii paljon Qatarin suoranaista rotujaottelua, jossa ihmiset istutetaan tiukkoihin kategorioihin alkuperäismaan mukaan. Länsimaalaiset ovat tässä valtahierarkiassa korkeimmalla paikallisten jälkeen, ja etuoikeuden merkkinä vain heitä kutsutaan ekspatriaateiksi. Köyhistä maista tulevat työntekijät ovat vain ’siirtotyöläisiä’, vaikka kumpikin näistä ryhmistä työskentelee Qatarissa vain väliaikaisesti.
Vastenmielistä tässä jaottelussa on se, miten innokkaasti myös monet länsimaalaiset hyväksikäyttävät valta-asemaansa, McManus huomioi. Vaikka länsimaalaiset ovat käytännössä siirtotyöläisiä itsekin, se ei estä heitä hyväksikäyttämästä muista siirtotyöläisiä ja on aivan yleistä, että kotiapulaisille maksetaan umpisurkeaa palkkaa, tai jätetään maksamatta ollenkaan, jos niin huvittaa. Näyttää siltä, että harva ihminen on valmis kyseenalaistamaan omaa valta-asemaansa, perustuupa tuo asema miten hatarille perusteille hyvänsä.
Yksi erityisen mieleenjäävä haastateltava on länsiafrikkalainen Abu Yusuf, joka on afrikkalaisena Qatarin hierarkiassa alimmaisena. Hassusti myöskään Yusuf ei kyseenalaista yhteiskunnan logiikkaa, vaan on päättänyt onnistua ahkeralla opiskelulla ja töiden tekemisellä, vaikka systeemi olisi miten hänen kaltaisiaan vastaan.
Yusufin ja monen muun ihmisen tarinassa tulee myös ilmi miten kuplautunut Qatarin yhteiskunta on. Expatit, köyhät siirtotyöläiset ja paikalliset ihmiset helposti elävät ja seurustelevat vain kaltaistensa kanssa, eivätkä koskaan näe minkälaista elämää heidän oman pienen kuplansa ulkopuolella vietetään. McManus toteaa, että tämä ei suinkaan ole mikään tahaton seuraus, vaan keskeinen osa miten Qataria operoidaan. Qatarissa ei ole puhettakaan mistään integraatiosta. Kenenkään ei ole tarkoituskaan juurtua maahan tai luoda paikallisten kanssa merkityksellisiä suhteita, ja syy tähän selviää kun McManus pääsee hieman tutustumaan Qatarin kansalaisiin.
Qatarilaiset elävät vähemmistönä omassa maassaan ja heidän kulttuurinsa on muuttunut niin nopeasti, että kysymys mitä qatarilaisuus oikeastaan on, on paikallisillekin vaikea. Mitäpä pilvenpiirtäjien ja urheiluautojen maassa on jäljellä ikivanhasta beduiinikulttuurista? Luultavasti tästä johtuen omaa identiteettiä suojellaan mustasukkaisesti, ja konservatiiviset arvot ja historiasta merkityksen etsiminen ovat yleistä. McManus saa tästä maistiaisen tutustuessaan qatarilaisten lempiharrastukseen haukkametsästykseen, joka taatusti erottaa paikalliset siirtolaisväestöstä. Tämä osuus on kieltämättä kiinnostavaa luettavaa, mutta kirjan suurin suurin miinus on kuitenkin se, että tapaamiset paikallisten kanssa jäävät lopulta hyvin pinnalliselle tasolle, mitä McManus itsekin harmittelee kirjan lopussa.
Qatarilaisilla on joka tapauksessa edessään muutakin mietittävää. Kirjan lopussa McManus tekee katsauksen maan tulevaisuuteen, joka vaikuttaa haastavalta. Alavana ja yhtenä maailman kuivimpana maana Qataria uhkaa sekä merenpinnan että lämpötilojen nousu. Vuonna 2070 maan lämpötilojen ennustetaan nousevan pisteeseen, jossa ihminen ei enää pärjää ulkona, ja jo nyt Qatarin sähkönkäytöstä 70% menee pelkästään ilmastointiin. Tässä on kuitenkin mukana paljon tuhlailevuutta, kansalaisten kun ei tarvitse maksaa mitään sähköstä tai vedestä, eikä heiltä peritä myöskään tuloveroa. Erään paikallisen valtiontyöntekijän mukaan tämä ei ole hyvä asia, sillä ihmisiltä puuttuu tunne sosiaalisesta vastuusta, siitä että kaikessa ei oltaisi vain saamapuolella.
McManus miettii voisiko kansalaisuuden salliminen ulkomaalaisille ainakin jossain määrin houkutella maahan enemmän ihmisiä ja yrityksiä, joita kiinnostaisi myös alueen pitkäaikainen kehittäminen. Tällä hetkellä Qatarin liike-elämää vaivaa pikemminkin pikavoittoja haaliva cowboy-kulttuuri ja se, että valtio ei siedä lehdistönvapautta ja hädintuskin kansalaisyhteiskuntaa tekee tulevaisuuden haasteisiin vastaamisesta vain entistä vaikeampaa. Paljon täytyisi siis muuttua ja toistaiseksi ei ole nähtävissä, että sellaiseen olisi oikeaa halukkuutta. Puhetta kyllä löytyy – erityisesti ennen arvovaltaisia urheilukisoja – mutta tekoja sitäkin vähemmän, ja tämä koskee niin siirtotyöläisten kohtelua kuin muitakin ongelmia.
Ehkäpä McManuksella olisi ollut tässä mahdollisuus pohtia syvemminkin Qatarin (ja Persianlahden) kulttuuria ja historiaa, ja mistä tämä epätasa-arvon kulttuuri pohjimmiltaan kumpuaa, mutta hänen katseensa pysyttelee enimmäkseen nykyajassa. Vaikka Inside Qatar ei ole erityisen syvällinen sukellus Qatarin rakenteisiin, niin tällaisena kevyenä haastatteluiden höystämänä matkakertomuksena se on kuitenkin ihan sivistävää ja suositeltavaa luettavaa.