Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Inkerinsuomalaisten tarina on pitkään pysynyt suurelle yleisölle tuntemattomana, mutta viime vuosina aiheesta on onneksi julkaistu yhä enemmän kirjoja. Reijo Rautajoki katsoo, että pitkän hiljaisuuden taustalla on ollut paljolti suomettuminen, haluttiin pitää hyvät suhteet itänaapuriin ja niin inkerinsuomalaisten kohtalosta tuli tabu, josta oltiin mielummin hiljaa. Myös Rautajoen perheessä inkerinsuomlaisuus oli vaiettu aihe, hänen äitinsä Elsa Rautajoki (syntyjään Dubbelman) pelkäsi ikänsä palautusta Neuvostoliittoon, mikä heijastui koko perheen elämään. Itse asiassa perheen sukunimi jopa vaihdettiin Rautajoeksi, koska sukunimen vaihtaminen saattaisi suojella ja tehdä Elsan löytämisestä vaikeampaa.
Elsan kohdalla pelkoon oli myös erityistä syytä. Saksan vallatessa Inkerimaan Elsan kotikonnut siirtyivät saksalaisten alaisuuteen ja tuolloin Elsa päätyi työskentelemään saksalaisten tulkiksi ja sihteeriksi. Venäläisen valvontakomission silmissä tämä oli raskauttava, jopa sotarikollisuuteen rinnastettavissa oleva petos, vaikka monen inkeriläisten kannalta Elsan työ oli pikemminkin oikea luojan lykky, mutta palataan siihen hieman myöhemmin.
Kirjassa käydään läpi pääpiirteittäin inkeriläisten historia, Venäjän vuoden 1917 vallankumousta seuranneet yhteiskunnalliset muutokset ja inkerinsuomalaisten identiteetti. Inkerinsuomalaisille itselleen suomalainen identiteetti oli selviö ja sitä se oli myös Elsalle: luettiin suomalaisia kirjoja, käytiin evankelis-luterilaisessa kirkossa ja vietettiin joulu ja pääsiäinen ajallaan. Suomalaisuudesta oli merkki jopa passissa ja inkerinsuomalaiset myös kävivät koulua enemmän kuin ympäristön venäläiset asukkaat, Rautajoki kirjoittaa.
Sille tuli loppu vuonna 1937, kun kommunistisen puolueen johto katsoi, että suomalaisten ja muiden kansallisten koulujen toiminta oli vahingollista neuvostokulttuurille, ja että suomen kieli itsessään oli ”vastavallankumouksellinen porvarillinen nationalistinen kieli”, jonka käyttö kiellettiin kokonaan. Opettajaksi opiskelevalle Elsalle nämä muutokset näkyivät eturivistä. Sekä opettajia että oppilaitosten johtajia alkoi katoamaan, eikä heidän peräänsä kannattanut kysellä. Pahempaa oli luvassa. Ensin järjestelmä vei kielen ja kulttuurin ja sitten kolhoosi vei maan, karjan ja toimeentulon. Kollektivisointi toteutettiin Inkerissä vuosina 1930–1931, mutta sen lopputulos ei ollut kummoinen. Elsa itse pohti miten huonoon lopputulokseen haettiin syntipukkia kulakeista, jotka oli raivattava pois tieltä.
Ensimmäisessä massakarkoitusaallossa 1929–1931 karkoitettiin noin 18 000 inkerinsuomalaista ja toisessa aallossa 1935–1936 noin 26 000–27 000 ihmistä. Kaikkiaan inkeriläisiä on arvioitu joutuneen gulageihin jopa 45 000–50 000 henkeä. Professori Leo Gildi ja myös Anne Applebaum katsovat, että inkeriläisten kohtelu täyttää kansanmurhan määritelmän. Saman kohtalon kokivat myös monet muut etniset vähemmistöryhmät, jotka sattuivat elämään Neuvostoliiton raja-alueilla.
Neuvostoliitto ei tuntenut luottamusta vähemmistökansallisuuksia kohtaan ja sen vuoksi inkeriläisiä miehiä ei ollut aiemmin kutsuttu edes asepalvelukseen. Nyt kävi toisin. Elsan veljet Arvo ja Einari päätyivät ensin Terijoen hallituksen alaiseen Suomen kansanarmeijaan, joka koostui inkeriläisistä, karjalaisista ja muista suomen sukuisista. Stalin kuitenkin hajoitti armeijan kesken sodan ja sen joukko-osastot siirrettiin puna-armeijan yksiköihin eri puolille Suomen vastaista rajaa. Niin lopulta toteutui perheen suuri pelko, että pojat joutuisivat taistelemaan omiaan vastaan. Tämä kohta kirjassa erityisesti kosketti ja toi esille inkerinsuomalaisten hankalan aseman.
Joka tapauksessa ei ole yllätys miksi monille inkeriläisille saksalaisten tulo oli ristiriitainen kokemus. Monien silmissä saksalaiset vaikuttivat paremmalta vaihtoehdota kuin kommunistit, sillä he suhtautuivat suopeasti inkerinsuomalaisten kieleen ja kulttuuriin, joskin hyvätahtoinen suhtautuminen karisi miehityksen kestäessä. Lopulta vuosina 1943–1944 inkerinsuomalaisia alettiin siirtää Suomeen pois sodan jaloista yhteistyössä saksalaisten kanssa. Aluksi tämä käsitti 12 000 henkilöä mutta sitten odotettavissa olevat taistelut saivatkin saksalaiset ilmoittamaan koko Inkerinmaan tyhjentämisestä siviiliväestä.
Suomessa inkeriläisten innokas vastaanotto johtui paitsi humanitäärisistä syistä niin myös työvoimatilanteesta, erityisesti maataloudessa oli puutetta työvoimasta. Näin ollen Suomi halusi erityisesti työtä tekeviä ihmisiä, ja saksalaiset puolestaan eivät halunneet päästää nuoria työkykyisiä miehiä lähtemään, sillä he tarvitsivat näitä omiin töihinsä, Rautajoki kirjoittaa. Tässä välissä Elsa pääsi vaikuttamaan. Monet lähtöhaluiset inkeriläisperheet kääntyivät hänen puoleen, kun perheenä haettiin lupaa siirtyä yhdessä Suomeen. Lähtöluvasta oli nimittäin vastuussa majuri Bruno Sperling, Elsan työnantaja. Elsa paitsi taivutteli majuria omalle kannalleen, niin joskus kerta kaikkiaan toimi omin päin. Elsa ja lotta Heljä Hovi ujuttivat välillä kokonaisia perheitä junakuljetuksiin, joihin näillä ei ollut virallista lupaa.
Kaikkiaan inkeriläisiä saapui Suomeen 63 000 ihmistä vuosina 1942–1944, mutta ilo oli lyhytikäinen, sillä sodan jälkeen Neuvostoliitto vaati palautettavan kansalaisensa, ”jotka on internoitu ja tuotu väkisin Suomeen”. Tämä sanamuoto tuotti harmaita hiuksia, inkeriläisethän olivat tulleet pääasiassa vapaaehtoisesti, mistä kertoivat myös kymmenet tuhannet anomukset päästä Suomeen. Virallinen kanta oli, että siirtolaiset voisivat palata Neuvostoliittoon, mutta paluu olisi vapaaehtoinen. Tätä viranomaisten kantaa ei kuitenkaan erityisemmin mainostettu ja se jäi käytännössä inkeriläisille hyvin epämääräiseksi. Oliko palaaminen pakollista vai ei? Monet tulkitsivat asian niin, että takaisin oli mentävä, vaikka periaatteessa pakkoa ei käytettykään.
Sanon ”periaatteessa”, koska käytännössä perheistä tuli houkuttelun ja painostuksen kohteita. Neuvostopseerit kävivät jopa inkeriläisten kodeissa taivuttelemassa heitä palaamaan kotimaahansa ja kävipä venäläisen valvontakomission upseeri etsimässä Elsaakin Kajaanin seminaarista syksyllä 1944. Valvontakomissio vaati erityisesti niitä henkilöitä luovutettavan, jotka olivat toimineet saksalaisten avustajina tai hallintotehtävissä ja valtiollinen poliisi myös etsi ja pakkopalautti Suomen ja Saksan armeijoissa palvelleita inkeriläissotilaita Neuvostoliittoon. Aina Suomen kansalaisuuskaan ei ollut riittävä suoja välttää palautus Neuvostoliittoon.
Rautajoki pohtii olisiko J. K. Paasikivi voinut tehdä jotain inkeriläisten hyväksi. Entiset heimoveljet, joille alun perin suunniteltiin kansalaisuuden myöntämistä, olivatkin yhtäkkiä rasite, joka vaaransi suhteet itäiseen naapuriin. Paasikiven tilanne ei ollut helppo: valvontakomissio uhkaili maan miehittämisellä jos välirauhasopimuksen ehtoja rikotaan, mutta oliko tämä uhkailu realismia on sitten toinen kysymys. Joka tapauksessa mitään ei edes yritetty.
Suurin osa inkeriläisistä siis palasi Neuvostoliittoon, mikä osoittautui virheeksi. Valvontakomission lupaukset kotiin pääsemisestä osoittautuivat täydeksi valheeksi ja heidät vietiin kauas Keski-Venäjälle ilman oikeutta palata kotiseudulleen. Kuten Rautajoki kirjan alussa toteaa, nykyisin Inkeri on maa, jota ei enää ole. Se elää vain ihmisten muistoissa.
Elsa puolestaan teki järkiratkaisun ja kuului niihin 8 000 inkeriläiseen, jotka kieltäytyivät palaamasta. Pelko kuitenkin jäi. Hänen muille perheenjäsenilleen ratkaisu tähän pelkoon oli ylittää länsiraja laittomasti ja paeta Ruotsiin, näin teki peräti puolet palaamaan kieltäytyneistä inkeriläisistä.
Elsan tarinassa on paljon mielenkiintoista. Rautajoki taustoittaa tapahtumia huolellisesti ja tuo hyvin esille aikakauden asenneilmapiiriä, muun muassa itselleni hieman vieraaksi jäänyt oikeistolainen heimoveliaate avautui tämän kirjan myötä. Elsan kokemukset noudattelivat myös samoja linjoja mistä Lea ja Santeri Pakkanen kirjoittivat kirjassaan Se tapahtui meille. Inkerinsuomalaisuus on suomalaisille – yhä edelleen – vieras käsite, ja monet pitävät inkerinsuomalaisia ihan vain venäläisinä. Elsa kohtasi tämän asenteen ennen kaikkea anopissaan, jolle mielipiteen päivittäminen oli täysin mahdoton ajatus.
Kuten kirjan takakannessa todetaan, teos laajentaa taitavasti yksilön näkökulman koskemaan laajasti koko inkeriläisyyttä. Mikäli inkerinsuomalaiset kiinnostaa Inkeriläinen äitini on ehdottomasti tutustumisen arvoinen teos.