Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Tässäpä triviatiedon ystäville hieman pureskeltavaa: viimeisen 900 vuoden aikana on luotu kaikkiaan noin 900 keinotekoista kieltä. Tiettävästi ensimmäinen keinotekoisen kielen luoja oli abbedissa Hildegard von Bingen, joka loi Lingua Ignotan joskus vuoden 1150 tietämillä. Mutta mihin tarpeeseen keinotekoisia kieliä on luotu ja miksi niin moni ihminen halunnut omistaa niille koko elämänsä? Lingvisti Arika Okrent tutustuu keinotekoisten kielien historiaan, tapaa alan harrastajia ja siinä samalla opiskelee Star Trekistä tutun klingonin kielen alkeet. Lopputuloksena on riemastuttava lingvistinen matka suurten persoonallisuuksien, idealismin ja murskaantuneiden unelmien hautausmaalle.
Kirjan ensimmäinen tapaus on John Wilkins (1614–1672) ja hänen analyyttinen kielensä, joka on hyvä esimerkki ongelmista, joihin monet kielenkeksijät ovat pyrkineet tarttumaan. Tarina Baabelin tornista oli jo kauan luonut käsitystä, että ihmiskunnan hajaannuksen takana on nimenomaan monikielisyys. 1600-luvulla tähän tilanteeseen loi kuitenkin toivoa kehittyvä matematiikan kieli, eli matemaattisten merkintöjen keksiminen. Yhtäkkiä matematiikkaa pystyi ymmärtämään minkäkielinen ihminen hyvänsä, eikä siinä kaikki, vaan matemaattiset merkinnät selkeyttivät myös itse laskuprosessia – auttoivat hahmottamaan totuuden niin sanotusti. Mitä jos saman voisi tehdä myös kielelle? Mikään luonnollinen kieli ei tähän kelvannut, sillä ne olivat liian epäloogisia ja epäsäännöllisiä. Täydellisen looginen kieli saattoi olla vain keinotekoinen.
Wilkinsin analyyttinen ja sanojen tarkkoihin merkityksiin pureutuva kieli osottautui kuitenkin käytännössä liian hankalakäyttöiseksi. Ennen kuin kielellä pystyi sanomaan lausettakaan, piti ymmärtää hyvin tarkasti, mitä tarkalleen ottaen halusi sanoa. Ikävä kyllä kielen sanojen käsitteelliset kategoriat olivat kuitenkin kaikkea muuta kuin intuitiivisesti ymmärrettävissä. Ajatus täysin loogisesta kielestä ei kuitenkaan kuollut Wilkinsin mukana, vaan 1950-luvulla James Cooke Brown vei ajatuksen vieläkin pidemmälle. Loglan-kielen kielioppi perustuu matematiikasta tuttuun predikaattilogiikkaan, ja kieli kehitettiin testaamaan hypoteesia vaikuttaako kielen kielioppi myös ihmisen ajatteluun. Toisin sanoen, jos ihminen omaksuu täydellisen loogisen kielen, muuttuuko hänen ajattelunsa sitä myöten myös loogisemmaksi.
Loglania on usein verrattu koodaamiseen. Jos kirjoitetussa koodissa menee yksikin merkki väärin, koodi ei toimi eikä tietokone tee mitään. Myös loglan vaatii puhujalta uskomatonta täsmällisyyttä ollakseen ymmärrettävä, sillä kielessä ei voi jättää pienintäkään asiaa tulkinnanvaraiseksi. Kielen täsmällinen kielioppi onkin peräti 600-sivuinen! Kieli on niin vaikea, että Okrant kyseenalaistaa voiko ihminen edes oppia puhumaan loglania täydellisesti. Ainakaan Okrant ei onnistunut sellaista henkilöä tapaamaan.
Luonnollisesti kirjassa tutustutaan myös L. L. Zamenhofin luomaan universaalikieleen esperantoon, kaikkien aikojen menestyneimpään keinotekoiseen kieleen, jonka piti tuoda mukanaan maailman rauha ja kansojen välinen solidaarisuus. Okrent pääsee myös tutustumaan mieheen, joka kuuluu siihen harvalukuiseen joukkoon ihmisiä, jotka puhuvat esperantoa äidinkielenään. Esperanton ongelmana ei ole sen hankaluus, luonnollisia kieliä yhdistelevänä kielenä se todellakin on varsin helposti omaksuttavissa. Ongelma on se, että yrityksistä huolimatta harvat lopulta innostuvat opettelmaan esperantoa, mikä on tietysti keinotekoisten kielten jatkuva ongelma. Itse asiassa ongelma koskee myös eläviä kieliä, kuten Okrand muistuttaa. Kuinka ihmeessä saada irlantilaiset nuoret oppimaan iiriä, tai bretagnelaiset nuoret bretonia?
Okrand nostaa esiin yhden esimerkin jossa temppu on oikeasti onnistunut, nimittäin heprean kielen. 200-luvulle tultaessa heprean kieli oli kuollut puhuttuna kielenä, ja sen jälkeen se oli olemassa vain kirjoitettuna kielenä, säilöttynä pyhissä teksteissä. Eliezer Ben-Jehuda (1858–1922) onnistui kuitenkin muuttamaan kielen kohtalon tyystin. Hän ymmärsi, miten uudelle kielelle olisi tilausta monikielisessä Israelissa ja miten heprea toimisi sionistisen aatteen ja uuden valtion edellytyksenä. Hänen lapsensa olivat ensimmäisiä modernia hepreaa äidinkielenään puhuneita ihmisiä ja nykyään kieltä puhuu äidinkielenään jo miljoonat ihmiset. Kun asiaa miettii, saavutus on oikeastaan aivan hämmästyttävä.
Ben-Jehuda oli epäilemättä oikeassa paikassa oikeaan aikaan, mutta hän myös ymmärsi sen, että noustakseen eläväksi kieleksi, kielen täytyy myös muuttua. Nykyheprea ei ole samanlainen kuin vanha, sen sanasto on uusiutunut valtavasti. Monille keinotekoisten kielien keksijöille ajatus oman kielen muuttumisesta on kuitenkin ollut mahdoton ajatus hyväksyä. James Cooke Brown ei hyväksynyt, että loglanista kehittyi suositumpi lojban, kieliyhteisön vapaasti käytettävissä oleva versio, joka ei ollut enää hänen henkilökohtaisessa kontrollissaan.
Kirjan dramaattisin esimerkki vimmaisesta muutosvastarinnasta on kuitenkin Charles Bliss ja häen luomansa blisskieli. Symboleista koostuvaa kuvakirjoitusta käytetään nykyään motorisesti vammaisten kommunikointiapuna, mutta Blissille hänen kuvakielensä oli universaalisesti ymmärrettävä kieli, joka paljasti puhtaiden ideoiden maailman. Tällaisen täydellisen kielen muokkaaminen ”käytäntöön sopivaksi” ei siten tullut kysymykseenkään.
Kirjan lopussa tutustutaan vielä kieliin, joihin ei liity mitään ideologista pohjaa, vaan vain puhdasta luomisen iloa. J.R.R. Tolkienin luoma mytologia on oikeastaan rakennettu hänen kehittämiensä kielten ympärille ja samalla lukija pääsee tutustumaan haastavaan, mutta innostavaan klingonin kieleen. Nykyään kielten luominen ponnistaakin enemmän puhtaasta inspiraatiosta ja siten muistuttaa ehkä kaikkein eniten taidetta, Okrand pohtii.
In the Land of Invented Languages on hieman yllättäen aivan mahtava kirja. Kirja ei lopulta kerro vain keinotekoisista kielistä vaan myös siitä, miksi kielet ylipäätään toimivat niin kuin toimivat. Jos kielestä pyrkii poistamaan sen ”virheet” huomataan nopeasti, miksi nuo virheet ovatkin oikeastaan kielen toimivuudelle tärkeämpiä kuin olisi voinut kuvitellakaan. Kirjoittajana Arika Okrent on myös erinomaisen hauska, ja hän onnistuu käsittelemään aihettaan juuri sopivalla sekoituksella vakavuutta ja huumoria. Aivan ehdottomasti suosittelen, mahtava kirja!