Tuomas Kyrö sai vähän sattumalta täysosuman suomalaisten kirjamakuun. Satunnaisena radion tilaustyönä alkunsa saanut Mielensäpahoittaja on kasvanut kirjasarjaksi ja nyt alkuperäisestä pakinamuodosta on päästy jo juonelliseen romaaniin.
Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja kertoo vanhan miehen onnenhetkistä. Mielensäpahoittaja nikkaroi ruumisarkkuja. Yhden vuodeosastolla makaavalle Emännälle, toisen itselleen. Emännälle vähän sorjempi malli, itselle kulmikkaampi. Naapurista järjestyy siisti ja mukava puku viimeiselle matkalle, ja samalla sovinto Kolehmaisen kanssa. Testamentin kirjoittamiseen liittyy kuitenkin pieniä teknisiä hankaluuksia, joista saadaan jo vähän seikkailuakin aikaiseksi.
Mielensäpahoittaja joutuu yllättäviin kohtaamisiin nuoremman sukupolven kanssa ja tapaa muun muassa sivistyneen lättähatun – niin, sellaisiakin on. Moderni tekniikkakin tulee tutuksi sylitelevision eli tablettitietokoneen muodossa. Moneen se vanhakin mies taipuu ja sopeutuu, kun on pakko.
Pääsee se Poikakin lopulta yllättymään vanhasta isästään, aika laillakin. Kirjan loppu on liikuttava, vähän pukkasi jopa kyyneltäkin silmäkulmaan. Kyllä se Kyrö vaan osaa sanansa asetella ja piirtää tarkasti koskettavia tarinoita henkilöhahmoistaan. Mielensäpahoittajakin on kasvanut humoristisesta pakinahahmosta täysiveriksi romaanihenkilöksi. Hienoa työtä.