Tämä kirja on todella ilon ja itkun kirjaimia. Kertojana on Mervi, joka valottaa äitinsä Ansun elämää syntymästä kuolemaan ja siltä väliltä.
Ansu syntyy 1930-luvulla ja elää lapsuutensa sota-aikana. Sota-aikana pyrittiin urheilemaan, että pysyisi kunto hyvänä ja ajatukset muualla. Kirjoja sensuroitiin epäsiveellisinä ja niitä piilotettiin.
Kun Ansu tapaa Väpen, he menevät yksiin ja syntyy Mervi. Aika pitkälti kuvaillaan elämää Mervin kannalta, kun hän on lapsi. Mervi ihailee äitiä, joka on kaunis ja polttaa salaa tupakkaa hellan luukun vieressä.
Eletään Myllykoskella ja aika paljon tehtaan liepeillä, koska Ansu työskentelee kerholla. Lisäksi hän järjestelee kahvikutsuja kotonaan. Kirjassa on paljon kuvia Myllykoskelta, muun muassa siellä olleista tapahtumista, teatteri- ja elokuvaesityksistä. On nuoruuden valokuvia Ansusta, on pätkiä kirjeistä ja muistovihkoista.
Pidin tavattomasti kaikesta siitä nostalgiasta, joka tulee ajan kuvaamisen muodossa. Jopa se, mitä kampauspöydällä oli. Se oli jotenkin turvallisen arkista, ennen kuin tilanne kirjassa menee siihen, että Ansu alkoholisoituu.
Mervi on jo aikuinen, kun hän yrittää auttaa äitiään, mutta turhaan. Kaikki ne epätoivoiset yritykset viedä äiti katkolle, josta hän karkaa. Se tunnemyrsky, kun se hänen ihailemansa äiti on muuttunut ihan toiseksi. Isän kuolema jättää jälkensä.
Jokainen toivoisi onnellista elämää, mutta jos se jossain vaiheessa mutkistuu, niin minkäs teet. Jokainen on kuitenkin laulun tai tässä tapauksessa kirjan arvoinen.
Vaikka kirjassa on niitä itkun kirjaimia, niin on myös ilon.