Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Petteri Taalas on Maailman ilmatieteen järjestön pääsihteeri ja hän on toiminut myös Ilmatieteen laitoksen pääjohtajana. Kokemusta ilmatieteestä on siis kertynyt aika lailla, peräti 40 vuoden edestä. Kirjassaan Taalas käsittelee ilmastokysymystä oman uransa kautta ja käy läpi keskeiset faktat, sekä millaisia muutoksia on odotettavissa mikäli mitään ei onnistuta tekemään.
Sinänsä Taalaksen esittelemät faktat kuulostat tutuilta. Jos haluamme pysytellä Pariisin sopimuksen kahden asteen ylärajan sisällä, päästöjen pitäisi kääntyä lasku-uralle vuoteen 2040 mennessä ja saavuttaa hiilineutraalius vuoteen 2070 mennessä. Usealle maalle jo tämä tavoite on kuitenkin haasteellinen. Jos taas jatkamme nykymenoa, planeettamme lämpenisi noin 3–5 astetta vuosikeskiarvona ja Arktis noin 8–12 astetta vuoteen 2100 mennessä.
Se mikä kirjassa yllättää onkin pikemminkin Taalaksen näkökulma, nimittäin Taalas on ikävistä luvuista huolimatta hyvinkin optimistinen ilmastonmuutoksen ratkaisujen suhteen. Toisekseen Taalas painottaa sitä, että keskustelu mediassa painottuu helposti vääriin asioihin. Ensinäkin lämpötilan käyttö ilmastonmuutoksen kuvaamiseen yksinkertaistaa asioita liikaa. Ehkä jopa tärkeämpi mittari on sademäärä ja sen vaihtelut, sillä sade ja sen puute vaikuttaa maailman ruoantuotantokapasiteettiin ja ihmisten elinoloihin pelkkää lämpötilaa enemmän.
Nykymenon jatkuessa kuivien päivien odotetaan lisääntyvän suuressa osassa maailmaa, millä on maatalouden kannalta luonnollisesti suuri merkitys. Taalas nostaa esille myös arktisen alueen ilmakehän dynamiikan, on nimittäin osoitettu, että arktiset muutokset ovat lisänneet paikalleen jämähtäneiden säätyyppien määrää pohjoisten alueiden ulkopuolella. Paikallaan pysyvät korkeapaineet voivat esimerkiksi aiheuttaa kesäisin helleaaltoja ja samoja reittejä kulkevat matalapaineet puolestaan tulvia.
Ennen kaikkea julkinen keskustelu kuitenkin harhautuu Taalaksen mukaan siinä, että se keskittyy liikaa lillukanvarsiin. Suuresti demonisoitu lentoliikenne esimerkiksi tuottaa vain 2% maailman hiilidiksiidipäästöistä. Ottaen huomioon miten 90% maailman hiilidioksiidin päästöistä tulee kivihiilen, öljyn ja maakaasun käytöstä, kaikki ratkaisut jotka eivät puutu itse ydinasiaan eli fossiilenergian käyttöön, jäävät väistämättä näpertelyksi. Taalas vastustaakin sitä, että ilmastonmuutoksesta syyllistetään tavallisia ihmisiä ja heidän arkisia valintoja. Ilmastonmuutoksen torjunnan esittäminen asketismia ja itseruoskintaa vaativana katumusharjoituksena sataa lähinnä populistien laariin, Taalas kirjoittaa. Greta Thunberg ei vaikuta tekevän Taalakseen suurta vaikutusta, vaikka Taalas myöntääkin, että Thunbergin saamalla mediahuomiolla on ollut myös positiivisia vaikutuksia.
Kuten aikaisemmin mainitsin, Taalas suhtautuu ilmastonmuutoksen ratkaisuun ennen kaikkea positiivisesti. Kirjan lopussa Taalas kirjoittaa, että ilmastonmuutoksen torjumiseen vaadittavat uhraukset ovat huomattavasti pienempiä kuin mitä olemme joutuneet nyt tekemään koronaepidemiaa taltuttaessamme ja ne voi myös tehdä pidemmän ajan kuluessa. Onnistuneet ilmastotoimet vaikuttaisivat myös varsin vähän ihmisten arkielämään, kuluttamista ei tarvitse hirveästi rajoittaa, Taalas kirjoittaa. Myönnän, että kirjan luettuanikin minun on vaikea nähdä, mistä ihan näin vuolas optimismi kumpuaa, varsinkin kun kirjassa esitellään ilmastokriisille vähänlaisesti ratkaisuja.
Myös eräs toinen asia aiheutti kirjassa hämmennystä. Taalas omistaa oman luvun hiilinieluille ja Suomen metsäkysymykselle, joka on oikeastaan puolustuspuheenvuoro suomalaisille metsäteollisuudelle ja -hakkuille. Tässä yhteydessä Taalas jättää täysin käsittelemättä kysymyksen metsien monimuotoisuudesta, joka kuitenkin aiheena liittyy olennaisesti myös ilmastonmuutokseen. Taalas nostaa ilmastonmuutosta ehkäisevinä ja siten positiivisena esimerkkinä esimerkiksi Uruguayhin suomalaisvoimin istutetut eukalyptustalousmetsät ja myös sen, miten suomalainen tiheä metsäautotieverkosto omalta osaltaan estää metsäpalojen leviämistä. Kumpikaan väite ei ole väärin, mutta ne katsovat asiaa hyvin suppeasta näkökulmasta.
Biologi Juha Kauppinen kirjoittaa palkitussa tietokirjassaan Monimuotoisuus ilmastonmuutoksen vaikutuksista populaatioihin: ”Vaikka laji ehtisi ja pystyisi siirtymään lämpenevien olojen alta pohjoisemmaksi, se on oleellisesti vaikeampaa, jos uusilla alueilla ei ole lainkaan tarjolla sopivia, luonnontilaisia elinympäristöjä, vaan siellä on istutusmetsiä, turvetuotantoalueita, maanteitä, peltoja ja markettien parkkipaikkoja. Kun sopivia paikkoja on vähän ja se ovat sirpaleina, tämä tekee tulevaisuudesta entistä epävarmemman suurelle joukolle ekosysteemejä ja eliöitä, ihminen mukaanlukien.” Tätä näkökulmaa olisi ehdottomasti pitänyt käsitellä kirjassa edes jollain tavalla, nyt Taalas keskittyy metsään lähinnä hiilinieluna ja taloudellisena resurssina, eikä niinkään ekosysteeminä.
Kirja ehdottomasti kärsiikin suppeudesta. Noin 170 sivuisen kirjan lukee nopeasti, eikä siinä näin ollen paneuduta ilmastonmuutoksen eri aspekteihin kovinkaan syvällisesti. Toisaalta ihmiselle joka haluaa nopeasti tutustua aiheeseen, tämä kirja on silti – ja ehkä juuri tästä syystä – ihan hyvä valinta. Perusasiat tulevat pääsääntöisesti selväksi ja tästä on hyvä jatkaa muun kirjallisuuden pariin, mikäli niin haluaa. Kirjan ydinviesti on harvinainen optimismi: sekä tekniset että taloudelliset keinot ilmastokatastrofin estämiseksi ovat olemassa, nyt vain pitää kääriä hihat ylös ja ryhtyä toimiin!