Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Runouden saralla monella tavoin ahkeroiva Sirpa Kyyrönen (s. 1978) on kirjoittanut tähän mennessä neljä runokokoelmaa, joista tämä kolmas palkittiin Tanssiva karhu -palkinnolla. Ilmajuuret on muodoltaan melko tavanomainen nykyrunokokoelma, ei mitään liian mutkikasta tai haastavaa, mutta sisältö herättää kyllä ajatuksia.
Lämpeneminen repii kraattereita, me revimme
Rakastaa ohimennen kuten päivänkakkara rakastaa
metsiä kuin terälehtiä.
Tämä kokoelma aloitusruno antaa suuntaviivoja tulkinnalle. Kuvastossa riittää luontoa: lintuja, valaita, juuria, tuulta, merivirtoja ja puita. Myös naisellisuutta, äitiyttä, syntymää, kuolemaa. Äitiyttä voi lukea kirjaimellisesti, tai sitten ajatuksena äiti maasta. Voi todeta, että jonkunlainen ekofeministinen pohjavire kokoelmalla on. Juurista puhutaan paljon, juurtumisesta, kiinnittymisestä maahan (”Ilmajuurten muuttuminen mullassa tavallisiksi juuriksi keventyminen”).
Ilmajuuria on ajatuksia ravisteleva runokokoelma. Sen säkeistä löytyy varoituksia, uhkaa; välittämistä ja läheisyyttä. Paljon kauniita kuvia, Kyyrösen runokieli on täynnä väkeviä ilmaisuja ja vahvaa kuvallisuutta. Siellä täällä sanaleikkikin: ”napajuuret, ilmanuorat / nuorallatanssi, juurikasvi”.
Paljastaa lapselle jään ja muiden hautojen laulu,
sulamisen ja sulautumisen rytmi,
irti kasvaminen anteeksi kasvaminen
ja kutistuminen ja merenpaisumuskertomus joka toistuu
nopeammin, nopeammin kevät huutaa
ettei yksikään meistä hukkuisi yksin
että hukkuisimme yhdessä
metsään
Jotain surullista tässä on, mutta mitä muutakaan olisi, kun puhe on ympäristöstä tässä ajassa. Mutta olisiko tästä ajatuksesta lohduksi?
Aamua jolloin meitä ei ole
seuraa aamu
Aamua
aamu
