Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Kristiina Wallin on jo parikymmentä vuotta sitten esikoisensa julkaissut runoilija, joka on julkaissut runokokoelmia tasaisesti muutaman vuoden välein, pari kirjeteosta ja yhden romaaninkin. Minulle tämä seitsemäs runokokoelma Ilmaan uurtuva on nyt ensimmäinen tuttavuus Wallinin tuotantoon.
Kokoelman takakansi lupaa ”haipuvia teräväpiirtokuvia sumusta, lehtivihreästä, kielestä ja ajasta”, teoksen avaava ja ensimmäistä varsinaista osiota edeltävä runo taas ”saniaismusiikkia” ja “käpyjen ja kaarnan arkkitehtuuria”. Vahvasti luontoaiheiden parissa siis ollaan, kuten ensimmäisen osion ”Lingvistinen ehdotus” -runotkin linjaavat: “Tavoitella kieltä, joka asettuu samaan sukuun lintujen kielen kanssa.”
Näitä ensimmäisen osan runoja voi hyvin lukea posthumanistisesti; mitä kaikkea on mahdollista, kun tarkastellaan ihmistä laajemmin kieltä ja arkkitehtuuria. Paljon! Asioita voi yrittää ymmärtää määrittämättä niitä liian tiukasti.
Kirjoituksen tai puheen kääntöpuolella on toisin havaitsemisen mahdollisuus, aavistus erillisyyden purkautumisesta esim. sateen lehvästöliike: kasvillisuuden nahkea ja sitkeä kuituisuus.
Kokoelman toisen ja kolmannen osion alaviitteillä varustetut runotkin miellyttävät. Alaviite on aina ilo, ja Wallin käyttää niitä hyvin rikastamaan runoja. Näissäkin runoissa pohdiskellaan paljon kielen merkkijärjestelmän laajentamista. “Ei minua kiinnosta tarina, vaan halkeama / joka syntyy, kun todellisuus pakotetaan kieleksi”, Wallin kirjoittaa.
Kokoelman lopettava runo on ilahduttava ja koskettava purkaus. On hienoa, että hellyys ja toivo ovat viimeiset soinnut, jotka tästä kokoelmasta jäävät soimaan, myöntyminen tarvitsevuudelle, toista kohtaan ajattelemiselle ja vanhenemiselle. Miten erinomainen lopetus.
kimalaisen jälki ilmassa tai iholla, uurtuva.
