Jälleen kerran varoitus: tämä ei ole mikään herttainen romaani. Eikä sellainen, jota mielellään lukisi ruokapöydässä aamiaista mutustellessaan. Mutta jos haluaa eläytyä tarinaan, joka on taitavasti kirjoitettu esikoisteos nuoruuden tuskasta, kun tragediat kohtaavat perhettä toinen toisensa jälkeen ja vanhemmat unohtavat lapsensa omien ongelmiensa kanssa painiessaan, on tämä oikea kirja.
Illan epämukavuus kertoo hollantilaisesta maaseudusta, pikkukylästä, jossa reformistisella seurakunnalla on suuri vaikutus. Kirjan minäkertoja, alussa kymmenvuotias Jas, menettää isoveljensä Matthiesin, kun tämä luistelee kielletylle alueelle ja hukkuu. Kukin perheessä suhtautuu asiaan eri tavalla: äiti lakkaa syömästä ja vetäytyy itseensä, isä pakenee ongelmia maatilan loputtoman työtaakan alle, Obbe-veljestä tulee ilkeä ja kiusaava ja Jas saa ilmiselviä pakko-oireita. Hän kieltäytyy ulostamasta ja riisumasta punaista takkiaan, jonka taskuun hän sitten sulloo mitä erilaisempia tavaroita. Pikkusisko Hanna jää jollain tavalla neutraaliksi, hän kulkee virran ja Jasin mukana. Mutta perheenjäsenet ovat kuin saaria meressä tai heidän tapauksessaan paremminkin joessa: heillä ei ole todellista yhteyttä toisiinsa.
Jas säilöö ämpäriin kahta rupikonnaa, joiden hän toivoo lopultakin parittelevan. Se olisi merkki siitä, että vanhemmatkin parittelisivat, kuten hän asiaa kutsuu, ja jotain läheisyyttä tulisi heidän välilleen. Mutta näin ei käy. Sen sijaan asiat menevät vieläkin pahemmiksi, kun karjaan iskee suu- ja sorkkatauti, ja kaikki lehmät ja vasikat on teurastettava. Isä vajoaa yhä syvemmälle synkkyyteensä, ja samaan aikaan hänen keinonsa Jasin ummetuksen hoidossa käyvät yhä irvokkaammiksi. Oudot raamatunlauseet lentelevät vanhempien suusta; isä jopa uskoo jossain välissä, että Matthies palaisi kuolleista takaisin henkiin kuin Jeesus.
Jas-parka pelkää koko ajan jotain, enimmäkseen hän pelkää, että vanhemmat kuolevat, että äiti tekee itsemurhan, että hän hirttäytyy tai heittäytyy viljasiilosta alas. Lasten leikit ja muut tekemiset saavat inhorealistisia piirteitä, ja erilaiset ruumiin eritteet kiinnostavat heitä samoin kuin eläinten sopimaton kohtelu. Kylän eläinlääkäri on aluksi Jasille jonkinlainen luottohenkilö, mutta sitten hänkin pettää tuon luottamuksen ja aika kamalalla tavalla hänkin.
Miksi lukea tällainen kirja? Miksei lue jotain mukavaa, jotain, jonka jännitys pysyisi normaaleissa raameissa ja joka mahtuisi paremmin kirjalliseen kaanoniin siitä, mistä on sopivaa kirjoittaa ja mistä ei? Itse asiassa en osaa sanoa. Osaan vain sanoa, että Illan epämukavuus oli kaikessa hämmentävyydessään outo ja voimakas kokemus. Lukekoon se, joka uskaltaa. Kuten kirjan reformistisen yhteisön pastori sanoo jossain kohtaa: ”Epämukavuus on hyvästä. Epämukavuus tekee meistä aitoja.”