Norjalainen Morten Falck opiskelee Kööpenhaminassa papiksi ja lähtee sitten Grönlantiin lähetystyöhön siirtokunnan papiksi. Taakseen Falck jättää purkautuneen kihlauksen ja menneisyyden haamut. Vuosi on 1787 ja Grönlanti on kesytön, villi ja vaarallinen paikka, jossa odottavat paitsi jumalattomat pakanat, myös kunniattomat tanskalaiset.
Julman kaunis Grönlanti tarjoaa tarinalle mielenkiintoiset puitteet. Mieleen tulee Eleanor Cattonin Valontuojat, jossa on samaan tapaan tapahtumapaikkana kiehtova rajaseutu – tosin aivan toisella puolella maailmaa, eikä kirjoilla muuten ole erityisesti yhteistä. No, vähän epäselvä rakenne Ikuisuusvuonon profeetoissakin on, tarina poukkoilee ajassa eteenpäin ja taaksepäin ja lukija joko muistaa vuosiluvut ja pysyy kärryillä tai selailee aikaisempia tapahtumia turhautuneena yrittäen saada asiat ojennukseen. Kunhan vuosiluvut saa järjestykseen, rakenne toimii, Kim Leine väläyttelee tulevia tapahtumia mielenkiintoisella tavalla ja palaa myöhemmin täyttämään aukkopaikkoja, joiden kertominen kronologisessa järjestyksessä olisi suotta hidastanut tarinankerrontaa.
Kirjan pääosassa on Morten Falckin mielen ja ruumiin rappeutuminen. Grönlanti on ankara ympäristö, joka koettelee niin ruumista kuin mieltä. Tanskassa Falck intoilee valistusaatteista ja lukee Rousseau’ta, mutta saa Grönlannissa huomata, ettei valistusaate kestä rajamaiden koettelemuksia. Falck joutuu käymään itsekin aivan pohjalla.
Nämä kuuden vuoden onnettomuudet ja vastoinkäymiset ovat liittoutuneet häntä vastaan ja tehneet hänestä alakuloisen ja kärttyisen, pilanneet hänen ruoansulatuksensa, riistäneet häneltä puolet hampaista ja näön vasemmasta silmästä sekä panneet hänen uskonsa koetukselle. Falck kaipaa kotiin.
Ikuisuusvuonon profeetat on hieno kuvaus siirtomaavallasta ja sorrosta, siitä miten myös tanskalaiset olivat siirtomaaisäntinä kelvotonta roskasakkia, joka kohteli alkuperäisiä asukkaita mielivaltaisesti. Siitä, mitä eristyneisyys maailmasta tekee ihmiselle ja mitä erämaa tekee sivistyksellä. Kirja on hyvin kirjoitettu, eikä suomennoksestakaan ole pahaa sanottavaa.