Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Keväällä 1986 Syvert pääsee armeijasta ja palaa kotiinsa äitinsä ja pikkuveljensä luo. Isä on kuollut melkein 10 vuotta aiemmin. Syvert ei vielä tiedä, mihin ryhtyisi: opiskelu ei oikein kiinnosta, eikä paljon muukaan. Jalkapallojoukkue, vanhat kaverit, tytöt… Äidin reistaileva terveys huolettaa, mutta isoimman ihmetyksen aiheuttavat isän jäämistöstä löytyvät venäjänkieliset kirjeet. Kun Syvert käännättää ne norjaksi, hänelle selviää, että isä on viimeisinä vuosinaan viettänyt kaksoiselämää neuvostoliittolaisen naisen kanssa.
Hyppäys Venäjälle pari-kolmekymmentä vuotta eteenpäin. Alevtina on saanut biologian tutkintonsa valmiiksi, ja tie väitöskirjaa kohti olisi edessä. Hän kiinnostuu kuitenkin vähän turhan esoteerisistä aiheista ja alkaa ajautua tieteenalansa ulkopuolelle. Voisi kai hän jatkaakin, mutta jonkinlainen lannistus valtaa hänetkin. Alevtinan nuorena saama poika on itsenäistymässä, iäkäs isäpuoli puolestaan käymässä yhä hauraammaksi. Alevtina tietää, että hänellä on juuria Norjassa. Olisiko viimein aika ottaa selvää niistä?
Karl Ove Knausgårdilta olen tottunut odottamaan hyvin kirjoitettua älykkäitä näkemyksiä sisältävää kirjallisuutta, johon vaikka joskus on vaikea samastua, on aina nautinto uppoutua. Siksi olinkin pitkään ymmälläni Ikuisuuden susien kanssa. Mikä ihme on tämän valtavan paksun tiiliskiviromaanin pointti? Kuinka monta sataa sivua Knausgård kirjoittaa täysin arkisista asioista, parikymppisen nuoren miehen sisäisestä apatiasta ilman näkyvää kehityssuuntaa?
Valitettavasti vastaus on, että aika kauan. Myönnän, että kirja meinasi jäädä kesken. Mutta lopulta kärsivällisyys palkitaan. Kyllä se knausgårdilainen syvällinen vire sieltä vähitellen alkaa esiin pyrkiä, kun tapahtumien keskipiste siirtyy 80-luvun Kristiansandista kohti Venäjää. Knausgårdin aiheeksi nousee venäläinen kirjallisuus, Tolstoi etunenässä, sekä 1920-luvulta kantautuva usko tieteen mahdollistamaan ikuiseen elämään. Mielenkiintoisia analogioita Knausgård alkaa viritellä myös sienirihmaston ja puunjuurten symbioosin sekä ihmissukulaisten välille.
Ikuisuuden sudet olisi kaivannut rajua typistämistä. Ei se nyt huono ole, mutta ehkä mieluummin lukisin uudelleen Knausgårdin aiempaa tuotantoa.
