”Rakkauden sairaalloiset lisäulottuvuudet eivät ainoastaan sivua normaalin kokemisen kenttää, vaan ovat sen kanssa osittain päällekkäiset, eikä aina ole helppo hyväksyä sitä tosiseikkaa, että yksi arvokkaimmiksi kokemistamme asioista saattaakin saumattomasti niveltyä sairauteen.”
Sen oli tarkoitus olla ihastuttava piknik-hetki, Joen ja hänen avovaimonsa Clarissan onnellinen ja ikimuistoinen jälleennäkeminen. Viinipullo, iso mozzarellapallukka, mustia oliiveja, focaccialeipää ja salaattia. Kaunis alkuasetelma kuitenkin murtuu jo teoksen ensimmäisellä sivulla, kun hätähuuto tunkeutuu rakastavaisten reviirille, rikkoo kahdenkeskisen onnenkuplan ja käynnistää tapahtumasarjan, joka tuhovoimallaan uhkaa särkeä heidän entisen elämänsä sirpaleiksi, henkäistä sen hauraiksi haituviksi kuin pienen puhalluskukan. Hätähuutoa seuraa toinen ja sitä lapsen kirkaisu, pian Joe ja Clarissa joutuvat todistamaan traagista kuumailmapallo-onnettomuutta.
He eivät kuitenkaan ole tapahtuman ainoita silminnäkijöitä, on myös muita, heidän joukossaan Jed Parry, 28-vuotias nuorukainen, jonka katseeseen Joe kohtalokkain seurauksin luo omansa. Vielä samana iltana Joe saa puhelun: ”Halusin sinun vain tietävän, että ymmärrän tunteesi. Minäkin tunnen ihan samoin. Rakastan sinua.” Alkaa pelottava piirileikki, jossa panoksena ovat niin parisuhde kuin mielenterveyskin, lopulta jopa henki. Joen elämä muuttuu sairaalloisen ja pakkomielteisen rakkauden kohteena olemiseksi. Jed näkee salaisia merkkejä heidän rakkaudestaan kaikkialla, lukee Joen hänelle osoittamia viestejä niin ikkunaverhojen liikkeistä, pensasaidan lehdistä, auringonnoususta kuin Joen ennen onnettomuutta laatimista tiedejulkaisuistakin. Jed partioi Joen oven edessä, seurailee häntä ja kirjoittelee hänelle kirjeitä, satoja kirjeitä.
Mikään ei kuitenkaan ole itsestään selvää; tarinan edetessä kirjailija haastaa taidokkaasti lukijan yhä uudelleen sumentaen todellisuuden lopulta lähes tyystin. ”Valelin kylpyhuoneessa kasvoni kylmällä vedellä, katselin vettävaluvaa olemustani peilistä ja mietin, miltä mahtaisi tuntua, jos ihastuisi kuolettavasti tuon näköiseen ihmiseen.” ”Hänen [Clarissan] näkökulmastaan minä olin maaninen ja kieroutuneen pakkomielteen vallassa.” Lukija ei enää tiedä kenen harhaluuloista on kyse vai onko toisen sairaus ehkä muuttunut toisen pakkomielteeksi. Joen ja Clarissan elämään on tunkeutunut tuntematon ihminen. Vai onko?
Teosta teilaamatta minun on kuitenkin todettava, että mielestäni se on sellaisenaan liian pitkä. Seurauksena tästä se pelottavuuden harso, johon kirjailija tekstinsä on ilmiselvästi yrittänyt pukea riisutaan siltä miltei väkivalloin. Käyttämällä luomansa lähes täydelliset elementit toisin, Ian McEwan olisi voinut kirjoittaa uskomattoman hyvän tarinan. Kerrassaan loistavan pienoisromaanin. Ehdottomasti lukemisen arvoinen se on toki näinkin.