Jälleen oli ilo tavata vanha ystäväni Kit Karisma. Hän on siis yksityisetsivä, joka seikkailee Ari Wahlstenin kirjoittamissa rikosromaaneissa. Alusta asti tykästyin tähän hurmaavan hauskaan tyyppiin. Kit Karisma on syntynyt Miamissa suomalaisesta äidistä ja nyt hän toimii mustana miehenä Helsingissä yksityisetsivänä. Ihan mahtavaa, koska ulkonäkönsä puitteissa saa kuulla yhtä sun toista, mutta antaa kuulua aina niin hyvin takaisin, että jee, jauzaa!
Nyt hän saa toimeksiannon äveriäältä naiselta, joka on huolissaan pojastaan, joka on saanut jo uhkauksia. Poika on lähes hulttio ja paparazzi, joka on sattunut napsimaan sellaisia kuvia, joilla voi jopa kiristää. Ei ehdi paljoa Karisma tutkia asiaa, kun poika on poissa päiviltä. Vaan, se onkin mielenkiintoista, kuka päästi pojasta ilmat pihalle ja miksi.
Kit Karisma joutuu niin kiperiin tilanteisiin – jälleen, että sitä melkein pureskelee kynnet, kun niin jänskättää ja sitten huokaisee, että sehän on päähenkilö, kyllä se selviää. Niin selviääkin, mutta ihan parasta on aina se, että mitä pahempi paikka, sen rankempi läppä. Juuri kun on kauhusta jäykkä, alkaakin pelonsekainen hihitys, että miten se uskaltaakin täpärässä paikassa laukoa kevyttä kenttähuumoria. No, se onkin parasta näissä kirjoissa, sillä en tykkäisi pelkästä jännityksestä. Haluan, että minun jännitys laukeaa aina nauruun. Joskin, ei tämä on ole mikään vitsikirja, vaan sellainen, missä tilannehuumori on parhaimmillaan.
Aika monella on löysät housuissa paparazzin kuvien takia, kun on alkoholisoitunut hiihtosankari, nuori blondityttö, on suuren puolueen varapuheenjohtaja ja kun pakkaan sekoitetaan vielä gangsteripäällikkö ja uusnatsijärjestön johtaja, niin kortit ovat todella sekaisin. Peli päättyy, kun Kit Karisma saa kortit järjestykseen ja se on huima peli se.
Kit Karisma on niin jotenkin sellainen tyyppi, että kun kävelen Helsingissä, voisin hyvin uskoa, että hän saattaisi kävellä minua vastaan. Onneksi en tarvitse yksityisetsivää, sillä muutoin olisi etsittävä hänet käsiin.