Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Hyvin tuottelijaan Alastair Reynoldsin tuotantoa on suomennettu varsin kiitettävästi. Ikirouta on novella, kirjoitusmuodoltaan romaanin ja novellin välimaastosta. Suomeksi yleisesti ei niitä juuri julkaista. Se on sääli, sillä niin Ikirouta kuin Reynoldsin edellinen julkaistu novella Hitaat luodit ovat olleet hyviä ja tiiviitä lukupaketteja.
Ikirouta lähtee liikenteeseen lohduttomista lähtökohdista. Vuoden 2080 maailmaa on kohdannut tuho ja nykyinen sukupolvi sinnittelee nälässä ja puutteessa. Ongelma on lopullinen, sillä nykyinen sukupolvi näyttää olevan myös viimeinen. Valentina Lidova opettaa matematiikkaa lapsille, mutta saa harteilleen massiivisen tehtävän: maailmalla on vielä mahdollisuus pelastua. Kyseessä ei ole helppo homma, sillä Valentinan pitää hypätä ajassa taaksepäin.
Vuonna 2028 aivoleikkauksen jälkeen Tatjana huomaa ettei ole kehossaan yksin. Hän tahtomattaan tulee kaapatuksi mukaan ihmiskunnan tulevaisuuden pelastamiseen.
Minun silmissäni aikamatkustustarinat yleensä kuolevat sisäiseen mahdottomuuteensa. Mikäli aikamatkustusta on mahdollista käyttää ongelmanratkaisuun yhdessä asiassa, miksi sitä ei voi käyttää joka ongelmaan? Ikiroudan aikamatkustus on toteutettu siinä mielessä paremmin, että sen vaikeus pelastaa tarinan logiikan.
Ikirouta oli tehokas lukukokemus. Tarina kaappasi minut otteeseensa ensimmäisen parin sivun kohdalla ja piti otteessaan koko tarinan ajan. Ikirouta oli ehdolla vuoden novella Locus-palkintoon, eikä lainkaan syyttä.