Ikipuut on Richard Powersin neljäs romaani. Se palkittiin arvostetulla Pulitzer-palkinnolla, mutta itse en ollut kirjailijaa ennen lukenut. 649 sivun jälkeen en ihmetellyt palkintoa yhtään. Olo oli melko hämmentynyt, sillä kirja tempaisi lopulta syvästi mukaansa.
Alku ei välttämättä ole lukijalle helpoin, sillä päähenkilöitä on monta ja heidät taustoitetaan vuorotellen. Haastava rakenne alkaa kuitenkin pikkuhiljaa toimia, kun erilliset tarinat nivoutuvat yhteen. Kirjan puolivälin jälkeen vauhti kiihtyy ja vuorottelu henkilöiden välillä lyhenee. Muutenkin kerronta muuttuu paikoin jopa trillerimäiseksi.
Jos on monta päähenkilöä niin vielä enemmän on eri puulajeja. Osasta niistä tulee persoonia ja etenkin jättimäinen punapuu Mimas on tärkeässä roolissa. Jokaisella päähenkilöllä on oma kohtalonsa, joillain arvattava, toisilla taas ei. Powers kertoo tarinansa osoittamatta sen kummemmin syyttävää sormea minnekään. Suomessa metsää on hyötykäytetty surutta vuosikymmeniä, mutta Yhdysvalloissa mittasuhteet ovat toiset niin puiden kuin hakattujen metsien koossa. Tiukan konservatiivisessa maassa uusien ajatusten levittäminen tai vanhojen tapojen kyseenalaistaminen on todella vaikeaa.
Ikipuissa niin ihmiset kuin puut käyvät omaa selviytymistaisteluaan. Siinä missä ihmiset juoksevat kiireissään sinne sun tänne niin puiden taistelut käydään niillä sijoilla joihin ne ovat kasvaneet. Puilla ei ole puolustautumiskeinoja moottorisahoja vastaan ja lukiessa kaipasinkin välillä Harry Potter -kirjojen Tällipajua tai Taru Sormusten herran enttejä.
Ikipuut on ennen kaikkea onnistunut kertomus siitä kuinka tärkeitä puut ovat. Se alleviivaa faktaa, että ihminen ei tulisi toimeen ilman puita, mutta puut pärjäisivät vallan mainiosti ilman ihmistä.
”Me panemme lihoiksi miljardin vuoden edestä planeettamme säästöobligaatioita ja haaskaamme rahat krääsään.”