Kirjan päähenkilö on kirjailija, joka rakentaa kirjan kirjan sisälle. Hänen paras ystävänsä Sonja on kuollut, hän itse pyrkii selviytymään kirjoittamalla suurromaanin. Pääaiheena on Lapinlahden sairaalan viimeinen potilas, muistinsa menettänyt vanha leidi sekä tätä hoitava psykiatri Mauri.
Romaani romaanissa ei ole uusi ratkaisu, mutta tässä se toimii. Kirjailija pystyy käsittelemään uskomattoman monipuolisia aiheita, joista tärkeimpinä eurooppalainen hyvinvointi ja niin sanottu sivistys. Toisaalta taas omakohtaisesti koettu köyhyys kehäteiden tuolla puolen, josta ystävätär hänet nosti parempiin piireihin. Takana väijyy koko ajan myös Euroopan raskas historia juutalaisvainoista lähtien sekä nykypäivän etuoikeutetut olot, joiden taakse on hyvä vetäytyä tarvittaessa.
Kirjailija ihmettelee, miksi hänet yleensä nostettiin kuilusta. Tietävätkö nämä kullanmurut, mitä on elää oikeassa köyhyydessä? Voiko köyhyydestä yleensäkään vieroittaa ja voiko köyhään luottaa? Mitä voi peittää ulkokuorella – sen kaiken saastan, hienostelun, kulutusvimman ja oman häiriökäyttäytymisensä?
Kirjailija kuljeskelee ympäri Helsinkiä etsimässä vanhoja tuttujaan, riehuu, remuaa ja voi sekä fyysisesti että psyykkisesti huonosti. Samalla kuitenkin avautuu muistamattoman Marien tarina sekä myös Maurin oma asema. Marie, joka pyrkii kantamaan koko vanhan Euroopan historiaa sisällään, on hauras ja iäkäs nainen, jonka kohtalo on täyttymässä hänen lopulta avautuessaan.
Kirjan sanoin: ”Ihminen tarvitsee ihmisiä ja rakenteita kestääkseen todellisuuden ja historian tosiasiat.”
Merkillisen outo ja kiehtova romaani, jossa rakennusaineena on käytetty kaikkea mahdollista saastasta ja liasta, hyväksikäytöstä ja riistosta, rahavallasta ja hyvinvoinnin moraliteeteista ja kuitenkin saatu aikaan onnistunut kokonaisuus. Kirja vaanii lukijaa ja tämän mieltä sekä mielipiteitä, mutta antaa paljon ajateltavaa ja myös rujoa hauskuutta.
Suosittelen, melkomoista uutta kotimaista proosaa!
Kini:
Kirjan kertoja on Minä, joka kirjoittaa kirjaa ja jonka paras ystävä Sonja on tehnyt itsemurhan. Hyvä lähtökohta ahdistaville asioille, surulle ja luomisen tuskalle, joka pulppuaa historiasta, omasta ja muiden.
Ihmissyöjän ystävyydessä kuljetaan kahta tarinaa rinnakkain. Minä kertoo tarinaa nyt ja sisällä kulkee tarina Minän kirjoittamasta Suurromaanista. Tämä on kiehtovaa ja koska tarinat etenevät vuorotellen, koko ajan odottaa, mitä seuraavassa tapahtuu.
Minä kertoo siitä tuskasta, jonka ystävän itsemurha on aiheuttanut. Kuinka hän haluaa kaiken aikaa Sonjalle kirjoittamansa kirjeet takaisin. Kirjeet ovat Sonjan veljellä Samilla. Minä tuntee vihaa koko Sonjan perhettä vastaan, koska he ovat rikkaita, parempiosaisia ja Minä itse on ollut heidän perheessään vaan se vähäosainen, tai niin hän kuvittelee, olettaa. Pikku hiljaa selviää yhtä sun toista.
Rinnakkaistarinassa on Mauri Nastola, Lapinlahden sairaalan lääkäri, joka saa viimeiseksi potilaakseen naisen, joka on löydetty rannalta muistinsa menettäneenä.
Teksti on äärimmäisen herkullista, sanojen käyttö niin mahtavaa, että välillä voin vaan ihastella, peruuttaa hiukan taaksepäin ja lukea kohtia uudelleen. Tarina(t) kulkee niin hyvin, että vaikka ahdistus onkin hyvin esillä, se ei haittaa, vaan on jotenkin sen kantava voima.
Euroopan historia lyö silmille tämän tästä. Sitä on ujutettu joukkoon sellaisina haarukkapaloina, että jotain jää mieleen. Molemmissa tarinoissa se on yhteistä. Vaikka välillä toivoikin, että tarinat jotenkin yhdistyisivät, niin sitä ei tapahdu. Silti tarinoista putkahtaa välillä jotain sellaista, että lukija hämmentyy; tämä lause kuuluisi tuohon toiseen tarinaan.
Kirja ei päästä lukijaa helpolla, mutta se on ajatuksia herättävä ja kyllä; se antaa paljon.