Oded Galor: Ihmiskunnan nousu : Vaurauden ja eriarvoisuuden juuret

Oded Galor on suurten kysymysten mies. Ihmiskunnan nousu : Vaurauden ja eriarvoisuuden juuret pyrkii vastaamaan kunnianhimoiseen kysymykseen miksi hyvinvointi on jakautunut maapallolla niin epätasaisesti, ja miksi länsi­maailman kehitysaputoimet eivät useinkaan tuota haluttua lopputulosta. Usein ajatellaan, että syynä on puhtaasti vääränlainen taloudenhoito ja hal­linto, ja ongelmat voidaan poistaa yleistason rakenneuudistuksilla. Galor pyrkii osoittamaan miten taustalla on kuitenkin paljon syvään juurtuneemmat tekijät, joskus jopa vuosituhansien mittaiset prosessit.

Kuulostaa yllättävältä, mutta Galorin mukaan nykyinen kansakuntien elintaso­jen voimakas eriytyminen on suhteellisen uusi ilmiö, sillä ennen teollista val­lankumousta ihmisillä oli kautta maailman jotakuinkin sama elintaso. 1500-luvun maanviljelijän elinolot eivät radikaalisti eronneet mayavaltakunnan ta­lonpojan elämästä, tai vaikkapa kiinalaisen maaorjan elämästä 1000-luvulla. Muiden eläinten tavoin myös ihmiset olivat suuren osan olemassaoloajastaan loukussa lähellä toimeentulominimiä, missä arki oli täynnä raadantaa ja puu­tetta, Galor kirjoittaa. Ajatus, että elämisen laatu on noussut pikkuhiljaa ihmis­kunnan historian kuluessa on siis Galorin mukaan väärinkäsitys.

Teknologia sen sijaan on kehittynyt asteittain ja ajan mittaan kiihtyen, mutta ennen 1800-lukua se ei johtanut samanlaiseen asteittaiseen kehitykseen elin­oloissa. Aina kun uudet innovaatiot johtivat maan tuottavuuteen ja ruoantuo­tannon lisääntymiseen, jäi elintason nousu väliaikaiseksi, koska suurempi ruokamäärä johti poikkeuksetta syntyvyyden kasvuun ja kuolleisuuden vähe­nemiseen. Populaation kasvu tarkoitti kuitenkin sitä, että kehityksen hedelmät ja ylijäämäravinto piti jakaa yhä useampien kesken, mikä johti ennen pitkää elintason romahtamiseen toimeentulominimin tasolle ja takaisin köyhyyteen. Galor puhuu kirjan alkupuolella tästä malthusilaisesta aikakaudesta, joka kat­toi koko sivilisaatiomme historian aina suureen kehitysharppaukseen asti 1800-luvulla, jolloin teknologinen kehitys saavutti keikahduspisteen ja siir­ryimme (ainakin toistaiseksi) pysyvän kasvun aikakaudelle.

Se mikä muuttui oli teollisen vallankumouksen keksinnöt, jotka tuottivat niin nopean muutoksen, että maailmassa alettiin äkisti tarvita aivan uudenlaisia tietoja ja taitoja. Toisin sanoen, lasten koulutuksesta tuli entistä tärkeämpää, joten vanhemmat sijoittivat kasvatukseen ja koulutukseen enemmän ja joutui­vat täten vähentämään syntyvien lasten määrää. Malthusilaisen aikakauden lopetti siis Galorin mukaan hedelmällisyysluvun raju pieneneminen, mutta syynä ei vielä tässä vaiheessa ollut ehkäisyvälineiden keksiminen, vaan ni­menomaan se, että inhimilliseen pääomaan sijoittaminen kannatti aikaisem­paa paremmin, mikä vähensi syntyvyyttä.

Tässä tulee kuitenkin Galorin tärkeä huomio. Teollisella vallankumouksella ja sen siivittämällä kansainvälisellä kaupalla oli kuitenkin hyvin epäsymmetrinen vaikutus teollistuneiden ja teollistumattomien talouksien kehitykseen. Teollis­tuneissa talouksissa se kannusti ja voimisti erikoistumista sellaisten teolli­suustuotteiden valmistamiseen, jossa vaadittiin suhteellisen koulutettua työ­voimaa. Koska koulutetun työvoiman kysyntä näissä maissa kasvoi, niissä sijoitettiin entistä enemmän inhimilliseen pääomaan, jolloin väestöllinen muuntuminen entisestään nopeutui ja maat saivat etulyöntiaseman tällaisten tuotteiden valmistamisessa, Galor kirjoittaa.

Teollistumattomissa talouksissa, kuten siirtomaissa, vaikutus oli kuitenkin päinvastainen. Näissä maissa kansainvälinen kauppa sen sijaan kannusti erikoistumaan vähäistä koulutusta vaativiin maataloustuotteisiin ja raaka-aineisiin, joka johti kylläkin hedelmällisyyden ja väestön kasvuun, mutta ei muuhun positiiviseen kehitykseen. Näin kävi muun muassa Iso-Britannian siirtomaalle Intialle, jonka talous taantui raaka-aineiden tuottajaksi, ja se on näkynyt maan kehityksessä pitkälle 1900-luvulle asti. Galot painottaa miten ihmiskunnan historiaa on käytännössä mahdotonta ymmärtää, jos ei tiedosta miten tällaiset syvät virtaukset ovat vaikuttaneet lajimme kehitykseen, joten siitäkin syystä avaan kirjan alkua arvostelussa hieman syvemmin.

Etsiessään syitä epätasa-arvon juuriin, Galor käsittelee niin maantieteellisiä, ilmastollisia, kulttuurisia ja instituutionallisia syitä. Myös globalisaation ja kolonialismin perintöä käsitellään kirjassa laajemminkin. Mainittakoon monissa siirtomaissa tyypilliset viljelykasvit, joiden viljely vaati suuria plantaaseja. Kah­vin ja sokeriruo’on kaltaiset viljelykasvit tekivät siirtomaasta paitsi raaka-aineiden tuottajia niin myös sitoivat talouden eliitille keskitettyyn suur­maan­omistukseen.

Kun siirtomaat saavuttivat itsenäisyyden paikallinen eliitti on pyrkinyt yleensä säilyttämään nämä kasvua hidastavat instituutiot hyötyäkseen itse taloudelli­sesta ja poliittisesta eriarvoisuudesta. Poliittinen eliitti on tyypillisesti muuten­kin hidastanut talouskasvua, eikä pelkästään siirtomaissa. Galor nostaa esi­merkiksi keisarillisen Kiinan ja osmanivaltakunnan, joiden kehitys aikanaan tyssäsi keskusvallan vastustukseen ja siten kilpailun näivettymiseen.

Ehkä erikoisin esimerkki kirjassa on miten yhteiskunnallinen luottamus tai sen puute voi myös sysäistä maan väärille raiteille. Voimakkaat sukulaisuussuh­teet vähentävät luottamusta suvun ulkopuolisiin ihmisiin ja pyrkimystä yhtei­seen hyvään, eli omaan ”heimoon” luotetaan, mutta sen ulkopuolisiin ihmisiin ei. Varallisuuserot Pohjois- ja Etelä-Italian välillä vaikuttavat johtuvan juuri tällaisesta kulttuurisesta erosta. Pitäisin ajatusta luultavasti epäuskottavana ellei myös Nichola Raihani olisi syventynyt ilmiöön kirjassaan The Social Instict.

Huomiota saavat myös lukuisat maantieteelliset tekijät. Tsetse-kärpäset ovat tehokkaasti estäneet karjatalouden ja aurojen kehityksen tietyissa osissa Afrikkaa, ja toisaalta harva maa, jolla ei ole pääsyä merelle, on erityisen vauras. Ilmasto-olot vaikuttavat myös siihen mitä voidaan viljellä, ja aineistot osoittavat, että alueet, jotka sopivat viljalle, kehittivät todennäköisemmin hienostuneen yhteiskunnan – viljaa kun on helppo mitata, kuljettaa ja varas­toida ja siten myös verottaa. Galor osoittaa myös miten kasvien edellyttämä viljelytapa voi muuttua kulttuurisiksi piirteiksi, ja jopa vaikuttaa siihen, miten kulttuuri suhtautuu sellaisiin asioihin kuin tulevaisuuteen ja tasa-arvoon.

Yllättäviä syy-seuraussuhteita kirjassa siis riittää, ja vaikka joistain kirjan väitteistä tuleekin hieman mutkat suoriksi -tunne, perustelee Galor väitteensä pääsääntöisesti hyvin ja myös helposti ymmärrettävästi. Jos kirjan sisällön jotenkin yrittää tiivistää, niin kirja osoittaa miten voimakas menneisyyden ote on. Emme elä missään tyhjiössä, vaan nykytodellisuuteen vaikuttaa monet asiat, joiden kuvittelisi olevan ajat sitten kuolleita ja kuopattuja. Mitään fata­listista Galorin näkemyksissä ei kuitenkaan ole, vaan hän on pikemminkin optimisti ja toteaa miten koulutus ja tasa-arvo voivat parantaa kaikkien oloja, kunhan muistamme olla tunkematta länsimaisia ratkaisuja sellaisiin paikkoihin, joissa niillä ei historiansa puolesta ole menestymisen mahdollisuuksia.

Olisi ollut kiinnostavaa lukea lopussa vielä Galorin mielipiteitä tulevaisuudesta, nyt kun alkaa näyttää yhä selvemmältä, että talouden jatkuva nousu ei kuiten­kaan ole mikään kestävä ratkaisu. Onko lopulta odotettavissa jonkinlainen paluu malthusilaiselle aikakaudelle, vai aivan uudenlainen tilanne, jollaista ihmiskunta ei ole aikaisemmin kohdannut? Yhtä kaikki, kirja oli todella mielen­kiintoista luettavaa, joka antoi nykymaailmaan paljon uusia näkökulmia.