Venäläinen kirjallisuudenopettaja Andrei Astvatsaturov ei koskaan oikein menestynyt koulussa, eikä oikein muussakaan. Jotenkin hän kuitenkin pääsi yliopistoonkin, ja koska ei muutakaan keksinyt, jäi sinne sitten luennoimaan. Ihmiset alastomuudessa on Astvatsaturovin esikoisromaani, hilpeä ja suorasanainen omaelämäkerrallinen muistelu hänen tavallisesta lapsuudestaan Leningradissa ja nuoruudestaan Pietarissa. Neuvostoliiton romahtaminen ja uuden Venäjän synty osuvat suunnilleen samoihin aikoihin Astvatsaturovin aikuistumisen kanssa.
Astvatsaturov kertoilee omasta näkökulmastaan pienistä, mutta itselleen merkittävistä vaiheista sekä ystävistään, menneistä ja nykyisistä. Hän on joskus jopa törkeyteen asti suorapuheinen kuvaillessaan ei niin miellyttäviä henkilöitä, mutta sellaisiahan me ihmiset olemme. Astvatsaturov vetää lukijan kuitenkin helposti omalle puolelleen.
Onhan Ihmiset alastomuudessa rakenteeltaan melkoisen sekava, hajanainen ja ennalta-arvaamaton teos. Juoni, mikäli sellaisesta ylipäänsä halutaan puhua, on varsin hyvin kätketty. Astvatsaturov tuntuu läpikäyvän historiaansa sangen vapaasti lisäillen jatkuvasti yksityiskohtia ja sivupolkuja. Alun melko kronologisista lapsuusmuisteloista siirrytään pohtimaan romaanikirjailijaksi ryhtymisen vaikeutta sekä moskovalaisten ja pietarilaisten erilaisuutta. Kirjan lopussa belgialaisen hittikirjailijan tapaamisesta lähtee viimeinen tarinanmutka, jossa muistellaan boheemia pietarilaista älykkösalonkia vuosituhannen vaihteen paikkeilta.
Sekavuus ei kuitenkaan haittaa, sillä Astvatsaturovin anekdootit ja muistelukset ovat erinomaisen viihdyttävää luettavaa. Astvatsaturov heittää itsensä täysillä peliin täysin avoimena – alastomana – eikä noloistakaan tilanteista kertominen ole hänelle häpeäksi. Ihmiset alastomuudessa on reipas, räväkkä, hauska ja persoonallinen teos, joka onkin noussut Venäjällä kulttisuosioon. Tuukka Sandströmin ilmeikäs käännös tekee hyvin oikeutta kaiken muun lisäksi kielellä pelleilevälle Astvatsaturoville. Suosittelen lämpimästi!