Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Viime aikoina olen osin sattumalta, osin tieten tahtoen seikkaillut melko ahkerasti minulle ennestään tuntemattomien nobelistien sekä Finlandia-voittajien parissa. Vaikka en ainakaan toistaiseksi ole ”virallisesti” haastanut itseäni Finlandia-hiihtoni kaltaiseen nobelistisavottaan, uskoisin että sitä kohti tässä ollaan pikku hiljaa kulkemassa. Haasteetta kuitenkin, lukumielialojen mukaisesti kirjainten lukemattomilla laineilla lipuillen.
Myös tällä kertaa käsittelyn alaiseksi päätynyt romaniansaksalainen Herta Müller on kirjoittanut itsensä nobelistien kirjalliseen piiriin. Itse en naisesta tuota ennen ollut kuullutkaan, mutta palkitsemisen myötä syntyi kiinnostus habitukseltaan tummanpuhuvaan kirjailijattareen – väkisinkin mieleen hiipii Joyce Carol Oates ei niin kovin iloisine teemoineen…
Vuosi oli palkitsemisen aikaan 2009, aikaa siitä siis on, ja vaikka vähän väliä olen vilkuillut muutamaa omaamaani Mülleriä kirjahyllyssäni, vasta nyt tartuin yhteen niistä toden teolla. Ensikohtaaminen ei ehkä ollut se mutkattomin sellainen. Ihminen on iso fasaani vaatii lukijaltaan sekä huomiota että kestokykyä. Huomiota siinä mielessä, että sen rakenne, viisikymmentä pientä tarinaa, kuin runoa, on luettava ajatuksella, jotta ei kadota niistä yhtäkään. Näin lukijan silmien alla syntyy ketju ja tuosta ketjusta tarina, rankkaakin rankempi – se kestokykyä kysyvä.
Ollaan sosialistisessa Romanian kansantasavallassa, diktaattori, toveri Ceaușescun ”hellässä huomassa”. Mylläri Windisch, sorretun saksalaisvähemmistön edustaja, polkee pyörällään ja laskee päiviä. Hän on päättänyt perheineen poistua maasta ja siihen tarvitaan passi. Sen saamiseksi taas tarvitaan tekoja, eivät riitä korruptiojauhot, eivät raha. Kun vaimo on liian vanha, on laitettava tytär huoraamaan. Vaimo sen sijaan on viettänyt viisi vuotta hiilikaivoksessa Venäjällä, syönyt ruohosoppaa, huorannut hänkin. Samanaikaisesti teoksessa läpikäydään myös muiden kyläläisten kurjia kohtaloita.
Tämä pieni kirja, vain reilut sata sivua, on ahdistavaa luettavaa. Müllerin lyhyet lauseet ovat omiaan terävöittämään kaunistelemattomasti kerrottua ja kylmiä väreitä synnyttävää tarinaa, joka kaiken lisäksi varmasti kuvaa aikaansa näkökulmastaan oikein hyvin. Müller tunnetaankin erityisesti sorron, paon sekä diktatuurin kuvaajana. Samaan hengenvetoon onkin todettava, että tämän teoksen luettuaan tuskin löytyy ainoatakaan ihmetyksen aihetta Romanian vähemmistöaloitteiselle vallankumoukselle 1980-luvun lopulla.
Lopullinen mielipiteeni teoksesta on kaksijakoinen: kiinnostus Mülleriä kohtaan säilyi, tämä teos sitä vastoin jätti kaikesta huolimatta jotenkin kylmäksi. Henkilöhahmot jäivät tyhjiksi kuoriksi, koko kylä kuolevaksi kammioksi. Suositus kuitenkin, vaikka vain uniikkiutensa tähden. Taikka siksi että ehkä koskaan ennen et ole kuullut omenoita syövästä omenapuusta. Tämän jälkeen olet; se riipii pitkään.
P.S. Kiinnostuneille tiedoksi, blogistani löytyy nyt oma kategoriansa kirjallisuuden nobelisteille, mikäli haluaa tutustua heihin kollektiivisemmin.
