Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Poikani tarina on alaotsikkona autistisen pojan tositarinassa, jossa äiti käy läpi tuskat ja vaikeudet ja ennen kaikkea taistelun valmiita jäykkiä amerikkalaisia kasvatus- ja kouluraameja vastaan. Ilman äidin taistelua Jack Barnett istuisi edelleen valtavaa älykapasiteettia käyttämättä syrjäänvetäytyvänä erityisoppilaana peruskoulussa. Nyt kirjan lopussa 12-vuotias poika on ensimmäisissä kesätöissään: palkallisena tutkijana IUPUI:n kvanttifysiikan laitoksella.
Tarina autistisesta pojasta on loppua kohti yhä kiehtovampi: todella, mikä älyllinen kapasiteetti! Mitkään mittarit eivät riitä mittaamaan Jaken älyn määrää. Silti poika on yhä pikkupoika, jonka kengännauhat repsottavat takuuvarmasti auki jos äiti ei niitä kiinni sido – noin kuvaannollisesti sanottuna pojan kaikista arkitaidoista.
”Äiti, ei ole ketään, jonka puoleen voin kääntyä”, vastaa Jake äidille, kun äiti neuvoo avun hakemista asiantuntijoilta vaikean probleeman ratkaisemiseksi. Ei ole olemassa niin viisasta tohtoria että pystyisi neuvomaan.
Pari tuntia syvää pohdintaa ennen veljen kanssa puistoleikkeihin menoa. Ja kas! Homma hanskassa. Avoinna ollut ongelma hoidettu. Läpimurto, joka tulisi vaikuttamaan voimakkaasti matematiikkaan ja kuituoptiikkaan yleensä. Nuori tutkija tekee kalvoesityksen yliopiston symposiumia varten, ja yhdessä tohtori Joglekarin kanssa oli aika laatia artikkeli alan tieteelliseen julkaisuun.
Ja uskokaa tai älkää, tämä kaikki on totta, vaikka sadulta kuulostaakin.
Mutta kun lukee koko kirjan ja katsoo Barnettien viisihenkisen perhe-elämän arkivaikeuksia ja isän vastustelua äidin koulunkäyntihoppuiluissa, rahan ja ajan puutetta, sairauksia, rakennusprojektiongelmia, työttömyyttä ja kaikenlaista huolta ja murhetta, niin siitä on sadun hohde kaukana. Aina kuitenkin apu löytyy, ystävien määrä laajenee autismiprojektien myötä. Äidin pyyteetön työ kaikkien autististen lasten hyväksi kantaa ja luo ystäväverkon josta on iso apu monelle hätää kärsivälle.
12-vuotinen matka on ollut pitkä erityisopettajien ikuiseen lukutaidottomuuteen julistamalla pojalla, joka lahjakkuudellaan fysiikan professori tohtori Rossin mielestä ”voi tehdä mitä tahansa”.
Nobelin palkinto odottamassa.
Ja vaikkei olisikaan, äidin neuvo on yksinkertainen: Ruoki lapsen intohimoja, vahvuuksia. Kasvattajan on luotettava uskoonsa, intuitioonsa vaikka vastoin yleisvirtaa. On uskallettava hypätä kallion reunalta tyhjyyteen.
”Tuollainen uskon varaan perustuva loikkaus on kasvattajalle välttämätön, jotta heidän lapsensa siivet tulevat kantamaan elämässä ja lapsi oppii luottamaan omiin siipiinsä.”
Jaken kohdalla hyppy onnistui, mutta näin ammattikasvattajana kehotan kuitenkin varovaisuuteen. Aina siivet eivät kanna, amerikkalainen unelma ei toteudu.