”Usko on hyppy: olet tässä, asia jota haluat on tuolla, ja välissänne on tyhjä tila. On vain hypättävä. Veden päällä käveleminen ja vuorten siirtäminen ja kuolleista herättäminen ei ole vaikeaa. Kun ottaa ensimmäisen askeleen, pahin on ohi; kun ottaa toisen, on jo puoliksi perillä.”
Judith McPherson, kymmenen vuotta, on luonut Ihanan maan. Judith on Jumalan väline, ihmeidentekijä. Judithin isä on surullinen, eikä surustaan johtuen voi rakastaa Judithia. Judith ja isä käyvät yhdessä saarnaamassa kadonneille lampaille ja lukevat tutkiskellen Raamattua, pohdiskelevat uskonasioita. Judithin täydelliseen päivään kuuluisivat isä ja äiti, televisio ja kuumailmapallokyyti. Mutta sitä ennen – aivan pian – Jumala aloittaa harmageddonin. Vanhasta maailmasta ei jää mitään jäljelle, sitten on vain uusi maa, Ihana maa. Sitä Judith odottaa.
Ihana maa on brittikirjailija Grace McCleenin esikoisteos, vuoden parhaalle brittiläiselle esikoisromaanille myönnettävän Desmond Elliot -palkinnon voittaja vuodelta 2012. Se on kirja, jota lukiessaan ja jonka luettuaan, on pysähdyttävä, vedettävä henkeä useaan otteeseen; se on jotakin niin rajua ja koskettavaa, niin todellista ja epätodellista. Hirvittävän hyvää kirjallisuutta.
Tarinan minä-kertoja on Judith, koulukiusattu tyttö, joka on rakentanut roskista huoneensa lattialle oman pakopaikkansa, pienoismaailman nimeltä Ihana maa. Siellä kaikki on hyvin, siellä Judith ja isä, muiden halveksima tehdastyöläinen, jopa rikkuri, ovat onnellisia – ja siellä on myös äiti. Kun Judith alkaa puhua Jumalalle, saa häneen lopulta kaukopuheluyhteyden, alkaa Ihanan maan kautta, Judithin toteuttamana tapahtua asioita, suuria ja pelottavia asioita, sellaisia joiden peruuttaminen onkin sitten mahdotonta. Edes Jumala ei voi auttaa Judithia, ihmeidentekijää.
Se, että kirjailija itse päähenkilöhahmonsa tavoin on kasvanut pitkälti ulkomaailmalta eristäytyneen fundamentalistisen uskonnollisen suuntauksen piirissä, ei tule yllätyksenä, pikemminkin päinvastoin. Omakohtaisuutta on ilmassa, Judith elää maailmassa, pikkuihmisineen kaikkineen, jonka McCleen todella tuntee.
Ihana maa on kirja, jonkalaisten takia minä niitä rakastan, kirjoja. Niin kovin voimakas ja niin kovin ajatuksia herättävä, omalla tavallaan äärimmäisen julmakin. Ehkäpä se on sitä vastapainoa, hakeutumiseni synkkyyksien äärelle mitä kirjallisuuteen tulee, totean jälleen kerran – ja havaitsen itseni harvinaisen onnelliseksi ihmiseksi. Eläköön Otavan kirjasto!