Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Palkittu Yölapsi esitteli Iggyn, murrosiän aallokossa kamppailevan teinin, joka kaikessa rujoudessaan tuntui kuitenkin omituisella tavalla samaistuttavalta hahmolta. Tässä itsenäisessä jatko-osassa oikeastaan hyvin vähän on muuttunut Iggyn elämässä. Jos koulu oli ennenkin perseestä, niin nyt se on sitä kaksin verroin. Vapaa-aika on edelleen näköalatonta maleksimista, eikä vastuuta osata edelleenkään ottaa oikein mistään, mutta sentään Iggyllä on paras ystävänsä Julle.
Pahin mahdollinen kuitenkin tapahtuu, kun kaksikko päättää kuivata Iggyn kastuneen puhelimen mikroaaltouunissa ja paska odotetusti osuu tuulettimeen. Äidiltä ei ymmärrystä liikene ja niin Iggy saa pärjätä ilman kännykkäänsä – voiko teinille pahempaa kohtaloa ollakaan? Tarinaan astuva uusi kaveriporukka aiheuttaa sekin ristiriitaisia tunteita, pistääkö uudet kuviot Iggyn ja Jullen ystävyydelle pisteen?
Edelleen luen ristiriitaisin tuntein Hanna Gustavssonin näkökulmaa tukholmalaisen lähiönuorison elämään. Välillä mietin, että nämä lapsethan on ihan hirveitä, välillä taas nauramisesta ei tule loppua ja sitten jo symppaankin Iggyä. Hetken ajattelen, että sarjakuvan maailma on kyllä vähän liioiteltu, mutta sitten muistelen bussissa näkemiäni teinejä, joiden joka toinen sana on vittu ja mietin, että ehkäpä ei sittenkään. Ristiriitaiset tunteet eivät siis ole kritiikkiä Gustavssonin sarjakuvia kohtaan, pikemminkin hämmästelyä siitä miten monitahoisen taitavasti hän osaa kuvata nykyajan teinin maailmaa (tai ainakin näin luulen). Gustavsson ei todellakaan kaunistele, mutta ei myöskään tuomitse, ja tarinan henkilöitä tarkastellaan ennen kaikkea inhimillisestä ja lempeän humoristisesta näkökulmasta.
Yhteiskunnallistakin sanomaa on saatu mukaan, tosin Gustavssonin tapaan saarnaavuus on teoksesta kaukana. Yksi sarjakuvan hilpeimpiä kohtia on kun Iggyn kaverin isä alkaa tiedustelemaan Iggyn mielipidettä ruotsinkielen sukupuolineutraalin hen-persoonapronominin käytöstä. Välinpitämätön Iggy ei osaa sanoa asiaan oikein mitään järkevää, mutta teinien tapaan se ei estä häntä myöhemmin käyttämästä aihetta äitiään vastaan. On tässä maailmassa kuulkaa tärkeämpiäkin asioita kuin kodin siivous, kuten esimerkiksi… maapallo ja hen-keskustelu!!
Iggy itse pakenee hahmona luokitteluja. Kuten ensimmäisen osan arvostelussa totesin, Iggy on hyvin epätyypillinen naishahmo. Hänessä ei ole reippautta, korkeaa moraalia, saati mitään tyttömäistä viehätystä. Naiseutta käsitellään kirjallisuudessa usein tietyllä tavalla, ja olipa kyse sitten positiivisista tai negatiivisista kliseistä, niin Iggy ei sovi oikein kumpaankaan kategoriaan. Ilmankos hän tuntuu niin tuoreelta hahmolta.
Iggy 4-Ever ei petä odotuksia, vaikka se ei mitään hirveän uutta Iggyn tarinaan tuokaan. Taisin silti pitää tästä toisesta osasta enemmän kuin ensimmäisestä. Tarina on aavistuksen hauskempi, Iggyn hienoista kehitystä hahmona on kiinnostavaa seurata ja tarinan lopetus on mukavan toiveikas olematta lässy.
Oikeastaan ainoa asia mikä sarjakuvassa häiritsi oli tekstaus, nimittäin tekstin koko vaihtelee sarjakuvassa voimakkaasti. Sitä ei tapahdu kaikilla sivuilla, mutta toisinaan kokovaihteluun ei voi olla kiinnittämättä huomiota. Jäin miettimään tehtiinkö näin jo Yölapsessa ja jostain syystä en vain kiinnittänyt siihen huomiota? Oli miten oli, ratkaisu on sarjakuvissa hyvin epätavallinen. Hyvä tekstaushan on sellainen, että silloin kun se toimii siihen ei kiinnitä mitään huomiota. Nyt näin ei käy, vaan lukija alkaa tahtomattaankin kiinnittää tekstin ulkoasuun huomiota. Onneksi tämä ei nyt sentään lukukokemusta tyystin pilaa, Iggyn teinidraama on edelleen omaperäistä ja hauskaa luettavaa – Gustavsson on kertojana todellakin löytänyt oman äänensä.
