Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Yhä edelleen törmää yleiseen käsitykseen, että empatia, oikeudenmukaisuus ja sovittelu ovat jonkinlaisia poikkeuksellisia ihmiskulttuurin ilmentymiä, ja villissä luonnontilassa vallitsee pelkkä vahvimman oikeus, kilpailu ja väkivalta. Tällaisen näkemyksen mukaan ihmisten moraalinen käyttäytyminen on poikkeus, kulttuurin tai uskonnon luoma vastavoima, joka taistelee luontoa vastaan tai on suorastaan luontoäidiltä jonkinlainen virhe.
Primatologi Frans de Waal, ja evolutiivinen psykologia ylipäätään, näkee asian täysin päinvastoin. Moraalintaju ulottuu kauas evoluution historiaan, ja evoluutio on myös tyydyttävän moraalisuuden selityksen välttämätön osa. Moraalin rakenneosia voi siten tunnistaa myös muista eläimistä, erityisesti kädellisistä, joihin mekin lajina kuulumme.
Kirjan keskeinen teesi on, että moraalin ydin ei ole säännöissä vaan tunteissa. Säännöt ja normit ovat kyllä näkyvä osa moraalia, mutta ne rakentuvat paljon syvempien, biologisten tunteiden varaan. Yksi keskeisistä tunteista on sympatia, eli tunteisiin vastaamista myötätunnolla ilman, että varsinaisesti tuntee samoja tunteita itse. Simpanssien käyttäytymisessä tämä näkyy monin tavoin, muun muassa silloin, kun eläin lohduttaa toista yksilöä sen jälkeen, kun tämä on hävinnyt tappelun. Sympatia ei ole tunteena kuitenkaan kaiken kattava. Se kohdistuu helpoimmin omalle lähisukulaisille, nihkeämin yhteisön muille jäsenille ja haluttomasti jos lainkaan ulkopuolisille. Valikoivuudestaan huolimatta kyky välittää muista on moraali- ja sääntöjärjestelmän peruskallio.
Eläimet eivät nimittäin elä missään anarkian tilassa. Vaikka mistään käsitteellistä moraalitietoisuudesta ei voi puhua, säännöt ja normit kuuluvat olennaisesti laumaeläimen elämään. Sääntöjen kunnioitus voi kuitenkin kehittyä vain, kun toisten mielipiteet ja reaktiot ylipäätään merkitsevät jotain. Rangaistuksen pelko ja alistuminen auktoriteetille on tässä suhteessa tärkeä mekanismi, joka havaitaan ei vain muilla kädellisillä, vaan myös lukuisissa muissa eläimissä.
Asiaan liittyy olennaisesti myös halu kuulua ryhmään ja sopeutua joukkoon. Monissa tilanteissa ryhmän hyväksyntä on niin tärkeää, että yksilöt mukauttavat käytöstään päästäkseen jälleen osaksi yhteisön normaalia vuorovaikutusta, tämä näkyy esimerkiksi sovittelevina eleinä tai anteeksipyynnön kaltaisina käyttäytymismuotoina.
Apinat ja ihmisapinat käyttäytyvät jatkuvasti tavalla joka osoittaa niiden välittävän ryhmänsä tai yhteisönsä suhteiden tilasta. Ne pyrkivät aktiivisesti sovittelemaan riitoja silloinkin kun ne eivät edes itse ole riidan osapuolia. Simpanssit myös reagoivat hyvin dramaattisesti toisiaan halaillen kun jokin kiista on saatu sovitettua. De Waal kutsuu tätä käyttäytymistä huoleksi yhteisöstä. Kyse ei ole abstraktin käsitteen ymmärtämisestä, vaan siitä että yksilöiden edut ovat samansuuntaisia, joten huoli yhteisistä asioista on kollektiivinen asia.
Moraalisten tunteiden evolutiivinen tehtävä on siten tukea ryhmän pysyvyyttä, luottamusta ja yhteistyötä. Moraali siis ei ole pohjimmiltaan abstrakti idea siitä, mikä on oikein tai väärin, vaan keino säilyttää yhteisön toimivuus.
De Waal käy läpi miten vastavuoroisuus, liittolaisuuksien rakentaminen, kiistojen selvittäminen, johtajuus ja sääntöjen kunnioittaminen näkyy erityisesti simpanssien käytöksessä. Erityisen kiinnostava on osio jossa pohditaan miten aggressio toimii sosiaalisissa suhteissa ja yhteiskunnassa ylipäätään. Aggressiota on usein tapana ajatella yksinomaan haitallisena ilmiönä, mutta se on pikemminkin sosiaalisten suhteiden dynamiikan olennainen osa.
Elämme äärellisten resurssien maailmassa, jossa on oikeastaan vain kaksi realistista vaihtoehtoa. Joko kilpailemme resursseita rajattamattomasti tai sitten ylläpidämme sosiaalista järjestystä, jota aggressio osittain muotoilee ja pitää yllä. Käytännössä apinat, ihmisapinat ja monet muut eläimet ovat valinneet jälkimmäisen vaihtoehdon. Taistelemme tulta vastaan tulella, ja olemme tehneet voiman käytöstä osan voiman käyttämisen ongelman ratkaisua. Yhdenlainen aggressio siten rajoittaa muunlaista aggressioita, myös epätasaisesti jakautuneista resursseista syntyvää raakaa kilpailua. Näistä säätelytoimista syntyvä järjestys on huomattavasti monimutkaisempi kuin sellaisilla eläimillä, joilla kilpailu tasaisesti jakautuneista resursseista on vähäistä, kuten vaikkapa ruohoa syövillä märehtijöillä.
Tähän voi tietysti kommentoida, että kaikki tämä on silti fundamentaalisesti erilaista kuin ihmisten moraalinen käyttäytyminen, sillä eläimet eivät kykene käsittelliseen pohdiskeluun tai moraalifilosofiaan kuten ihmiset, mutta de Waalin pointti juuri onkin, ettei niiden tarvitse. Kieli, kulttuuri ja reflektio toki antavat ihmisille työkaluja, joita eläimillä ei ole mutta silti, kuinka moni ihminenkään oikeasti antautuu moraalifilosofian pyörteisiin, vaikka toimisikin arkielämässä tavalla jota pidämme moraalisena? Meillä on taipumuksena verrata eläinkäyttäytymistä oman lajimme pökerryttävimpiin saavutuksiin, ja selittää käyttäytymistämme parhain päin jälkikäteen kuin pohtia sen seurauksia etukäteen.
Pitkän uran tehnyt Frans de Waal kuoli 2024 ja niinpä päätin vihdoin lukea miehen luultavasti tunnetuimman ja viitatuimman kirjan. Hyvä että luin. Kuten de Waalin kirjat yleensä, Hyväluontoinen kertoo eläimistä, mutta sitä kautta oikeastaan ihmisistä. Se että moraalisuudella on biologiset perusteet ei kuitenkaan tarkoita kyynistä maailmankuvaa, vaan sen hyväksymistä, että yhteisöllisyys, empatia ja vastavuoroisuus eivät ole mitään kulttuurin vastavoimia vaan sen biologinen perusta. Se on lohdullinen ajatus, sillä jos moraalisuus todella olisi vain jonkinlainen poikkeusilmiö julman luonnon keskellä, olisi se ajan myötä tuomittu häviämään.