Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Luettuani Kai Sadinmaan hienon Kuolleiden kirjan, halusin jatkaa synkän teeman parissa vielä hetkisen. Hyvää kuolemaa etsimässä sopiikin tähän saumaan hyvin, sillä se käsittelee aihetta, jota vain hieman sivuttiin Kuolleiden kirjassa, eli minkälaisia moninaisia hautajaisrituaaleja maailmalta oikein löytyy. Amerikkalainen Caitlin Doughty on erinomainen opas tälle hieman epäsovinnaiselle matkakertomukselle, sillä hän on ammatiltaan hautausurakoitsija ja sitä paitsi kirjoittajana myös aikamoisen hauska tapaus.
Doughtyn motiivi tälle kalmantuoksuiselle tutkimusmatkalle ponnistaa siitä ikävästä havainnosta, että kuolema on sterilisoitu, siivottu ja tuotteistettu amerikkalaisessa yhteiskunnassa siinä määrin kaupalliseen pakettiin, että itse läheisen kuolema ja sen aiheuttama suruprosessi on jäänyt tässä tohinassa jalkoihin. Vaikka Doughty kirjoittaa nimenomaan amerikkalaisesta näkökulmasta, ei modernin yhteiskunnan vieraantuminen kuolemasta kuulosta vieraalta näin suomalaisenkaan korvaan, olkoonkin että amerikkalainen ja suomalainen hautausperinne muuten eroaa melkoisesti.
Matka alkaa Indonesiasta, tarkalleen ottaen Tana Torajalta, jossa suhtautuminen kuolemaan on ehkä erikoisinta koko kirjassa – jollei koko maailmassa. Paikallisen ajattelun mukaan elämän ja kuoleman välillä ei nimittäin ole tarkkaa rajaa. Siten vielä senkin jälkeen kun sydän on lakannut sykkimästä ja ruumis on ajat sitten kylmennyt, pysyy menehtynyt edelleen osana yhteisöä – aivan kirjaimellisesti. Doughty osallistuu paikalliseen rituaaliin jossa muumioituneet kuolleet tuodaan takaisin yhteisöönsä, heidän puetaan uusiin vaatteisiin, puhdistetaan ja heille puhutaan, aivan kuin he olisivat edelleen elossa. Tana Torajalla perhesiteet jatkuvat vielä kauan varsinaisen kuoleman jälkeenkin.
Jos Tana Toraja edustaa vanhoja perinteitä, jotka ovat onnistuneet selviämään nykyaikaan niin toisaalta Japani edustaa kuolemassa ultramodernia nyky-yhteiskuntaa. Japani on sikäli mielenkiintoinen kohde, että siellä käytännössä krematoidaan kaikki vainajat. Toisin kuin länsimaissa, omaisille ei kuitenkaan vain anneta tuhkauurnaa ja asia on sillä selvä. Krematorio ei nimittäin murskaa vainajasta jälkeen jääviä luita, kuten länsimaissa tehdään vaan tämä jää omaisten tehtäväksi. Omaiset tarttuvat eräänlaisilla puikoilla vainajan luurankoon ja pala palalta murskaavat ja asettelevat osaset uurnaan. Tässä Kotsuage-perinteessä aloitetaan vainajan jaloista ja sieltä edetään vähitellen päähän, aivan viimeisenä uurnaan laitetaan lopulta vainajan kieliluu. Kotsuage-perinettä voisi pitää eräänlaisena omaisten viimeisenä palveluksena vainajalle; kuten eräs omainen asiaa kuvaa ”tuntui siltä kun olisimme pitäneet huolta hänestä.”
Toisaalta kuoleman kaupallistuminen on japanissakin kasvava trendi. Uurnien säilyttämiseen on Japanissa varsin moderneja keinoja, kuten esimerkiksi vuonna 2013 avattu tornitalohautausmaa, jossa robottikäsivarret noutavat omaisille muutamassa minuutissa halutun uurnan. Tässä järjestelyssä on se käytännöllinen puoli, että perheen ei tarvitse itse vaihtaa haudalle kukkia tai sytyttää suitsukkeita, vaan yritys tekee sen heidän puolestaan. Nykyään on tarjolla myös virtuaalisia hautavierailuja, jossa käyttäjä voi sytyttää virtuaalisen suitsukkeen ja jättää vainajan haudalle virtuaalisia hedelmiä ja olutta.
Näiden kahden ääripään väliin mahtuu kirjo mitä erilaisimpia perinteitä. Doughty tutustuu muiden muassa meksikolaiseen Kuolleiden päivään, ja Boliviassa sympaattisiin pipopäisiin ja tupakoiviin Ñatitas-kalloihin, jotka kykenevät paikallisen uskomuksen mukaan ainakin ennustamaan ja kaikennäköiseen muuhunkin arkiseen avunantoon, kunhan niiltä vain pyytää apua. Espanjassa Doughty todistaa yleistä eurooppalaista käytäntöä, eli hautojen kierrättämistä, joka on amerikkalaisille usein vaikea pala sulatettavaksi. Yhdysvalloissa Doughty tutustuu myös uudenlaisiin hautaustapoihin; voisiko vainajien palautumista luonnon kiertokulkuun edesauttaa esimerkiksi kompostoimisella?
Tällainen aihepiiri voisi olla makaaberia luettavaa, mutta kuten arvostelun alussa kirjoitin: Doughty on varsin hauska kirjoittaja ja onnistuu siten pitämään kirjan sävyn kevyenä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että hän pitäisi itse aihetta jonkinlaisena vitsinä, suhtautuminen erilaisiin perinteisiin ja vainajiin on kautta linjan kunnioittavaa. Tavallaan Hyvää kuolemaa etsimässä ei ole mikään hirvittävän syvällinen kirja, se on suht nopeasti luettu matkakertomus hautausrituaaleihin ympäri maailmaa ja antaa siinä sivussa hieman pureskeltavaa siihen, miten monella eri tavalla vainajaa voidaan muistaa ja saattaa lopulliselle matkalleen. Tällaisena kevyenä tietokirjana Hyvää kuolemaa etsimässä on siitä huolimatta ehdottomasti viihdyttävä ja myös mieleenjäävä lukukokemus, johon kannattaa ehdottomasti tarttua, jos aihe yhtään kiinnostaa.