Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Rosa Liksom palaa osittain aikaisempiin teemoihinsa, mutta nyt vallan saa aidosti venäläinen melankolia. Matka alkaa: suomalainen opiskelijatyttö jakaa junahytin venäläisen keski-ikäisen miehen kanssa matkalla Moskovasta Mongoliaan, Siperian junassa. Kaksi ihmistä eivät pääse pakoon toisiaan ja aikaa on vaikka mihin, esimerkiksi tarinointiin sekä syömiseen ja varsinkin juomiseen.
Mies on väkivaltainen, puhuu törkeästi ja juo vodkaa kuin vettä. Hän on kuitenkin omalla tavallaan komea ja tarinat ovat viiltäviä. Siitä miten hän joutui jo lapsena kadulle ja sen jälkeen leiriltä leirille. Nyt, 45-vuotiaana, jäljellä on vain vodka ja elämänkoulun väkivaltaiset opetukset. Naisia hänellä on ollut lukuisia, naisista hän myös puhuu paljon, mutta törkeästi. Hän on hakannut naisia, mutta samalla kaipaa heitä. Miehen mielestä opiskelijatyttö on kireä ja muumioitunut, suomalainen. Kuitenkin hän ahdistelee tyttöä, jota häirintä ei pahemmin pelota. Juovuksissa olevan miehen sössötys on jo kotoa tuttua, isä oli kotimainen versio tästä miehestä.
Venäjän ehtymättömät varannot, sekä ihmiset että luonto, ovat tulleet tytölle tutuksi arkeologian opiskelun myötä. Samalla hän on perinpohjin tutustunut absurdiin, byrokraatiseen neuvostojärjestelmään… Mongoliaan tyttö matkustaa katsomaan kalliopiirroksia, ainakin nimellisesti. Tuntuu, että hän pakenee rakkautta ja sen haavoittavuutta. Aluksi matka piti tehdä yhdessä Mitkan kanssa, joka kuitenkin päätyi mielisairaalaan välttyäkseen joutumasta Afganistanin sotaan. Mielessä käy myös, mitä mielisairaalan jälkeen Mitkalle kuuluu? Jääkö hän ylilääkityksi zombieksi vai voiko tämä viettää vielä joskus normaalia elämää sekä opiskella?
Suhde Mitkan äitiin, Irinaan, tuntuu olevan rakastavampi. Tyttö kaipaa Irinaa välillä kovastikin kuunnellessaan miehen syytämiä roiseja juttuja. Voisi ajatella, että Äiti Venäjän lisäksi tyttö rakastaa myös Irinaa. Kerronta ainakin vihjaa naisten väliseen rakkauteen ja ikävään. Miksi hän sitten rakastaa maata? Sitä hän ihmettelee itsekin, samoin mies sekä varmasti lukijakin.
Pienoisromaanin joissakin kohdissa viitataan niin elävästi 1980-luvun Neuvostoliiton tiettyihin piirteisiin, ettei voi olla hiukan itsekin ihmettelemättä ja samalla vähän nostalgisoimatta. Kun juna päätyy Ulan Batoriin ja olisi päästävä katsomaan niitä kalliopiiirroksia, ei se olekaan niin helppoa: tässä tarvitaan nyt kovan kaverin suostuttelutaitoa ja vain mies pystyy ohittamaan tämän systeemin, murtaen sen uskottavalla olemuksella sekä setelitukolla.
Kuuluisa Trans-Siperian rata, matka, maisemat sekä juna itsessään ovat perin venäläisiä. Kerronta on uskottavaa, välillä arkistakin, toisinaan taas kuin kaihoisaa runoa. Tytön piirrokset, ohi vilahtavat kuolleet kaupungit, puoliksi puretut tehtaat, ankeat asemat. Rumaa ja surullista, rujoa, mutta kaunista. Venäläistä sielunmaisemaa parhaimmillaan. Liksom tietää selkeästi, mistä kirjoittaa ja tuntee sekä maan että kansan. Kaiken tämän hän tuo tarjolle tässä junamatkan kuvauksessa kuin tarjottimella. On vain luettava, kaikki.
Pidin itse tästä pienoisromaanista todella paljon. Ei vähiten siksi, että muun muassa junaemännän käytös, neuvostobyrokratia sekä junakuvaukset ja maisematyypit ovat myös itselleni tuttuja muistoja. Suosittelen kaikille melankolisesta, aitovenäläisestä kertomuksesta, vastakkainasettelusta ja rakkaudesta luopumisesta, elämästä sekä erilaisista ihmisistä ja kulttuureista kiinnostuneille sekä neuvostoaikoja muisteleville — oli siinä omat inhimillisetkin puolensa! Liksom on tässä ehdottomasti parhaimmillaan. Kiitän vielä kirjan muotoa, käyttöystävällisyyttä sekä taittoa. Pehmeäkantisena mukava ottaa mukaan matkalle, koko mukava, taitto on selkeää ja luettavaa eikä painovirheitäkään löydy. Syksyn parhaimpia anteja!