Jaana Skyttä: Huvituksen kartanon tytöt

Tätä kirjaa odotin oikein ”kieli pitkällä”, sillä halusin tietää, millaista elämä oli koulukodissa silloin aikoinaan. Monen lapsen saama uhkaus oli, että ”Jollet ole kunnolla, joudut koulukotiin”. Ihan liian monta kertaa tuli mietittyä, että olisiko se niin paha juttu ollut, kun nimikin oli koulukoti. Tämä kirja kertoo ajasta, kun Huvituksen kartano oli tyttökoti.

Huvituksen kartano sijaitsee Yläneellä, Pöytyällä. Tyttökotina se toimi vuosina 1943–1978. Vuosina 1979–1994 se oli koulukotina, jolloin sinne otettiin myös poikia. Kaikki toiminta loppui vuonna 2013 ja keväästä 2022 kartano on ollut yksityisessä omistuksessa.

Tässä Jaana Skytän kirjassa seitsemän naista kertoo, millaista elämä tyttö­kodissa oli. Yksi heistä oli Skytän sisko, Outi. Heidän tarinansa tulee aika lailla lopussa esiin ja sitä on että ei voi olla totta…

Kirjassa saa oikein roppakaupalla tietää, miten on lapsia kohdeltu. Miksi he ovat joutuneet koulukotiin? Lähtökohdat ovat olleet jo sitä luokkaa, että pahaa tekee. Vanhemmista ei ole ollut vanhemmiksi ja miksi, niin siihenkin voi olla omat syynsä.

Silti tuli aika lailla päällimmäisenä mieleen, että jos lapsi joutuu koulukotiin, niin oliko ajattelu heti alussa jo se, että se lapsi on paha, huono, tai muulla lailla sellainen, että siitä on kitkettävä jyrkällä ankaruudella puutteet pois? Kouluko­din johtaja Martti Kuusikoski oli melkoinen tyranni, kovasti pelätty.

Silti aika lohduttavaa, että tässä kirjassa on niitäkin, jotka ovat kertomassa koulukotiajoista. Selvinneet kukin omalla tavallaan, mutta kokemuksista trau­matisoituina. Eikä kaikki ole enää edes kertomassa – mitään. Jotenkin tuli sel­lainen olo, että miten hienoa, kun kertoivat, koska on hyvä tietää, millaista se on ollut ja ehkä heille kertojillekin on ollut terapeuttista avautua.

Jaana Skyttä on toimittaja ja on koonnut tarinat kansiin hyvällä tavalla ja ede­ten pikkuhiljaa. Kaikenlaista tulee esiin, mutta järjestyksessä. Lukija on var­paillaan kaiken aikaa, että mitä seuraavaksi? Skyttä vei haastateltaviaan sinne Yläneelle, missä valokuvaaja kuvasi heitä ja paikkoja.

Suosittelen lukemaan, sillä vaikka onkin rankkaa, niin eipähän tee ihan heti mieli valittaa omasta elämästään. Vaikka väkisinkin miettii sitä, että miten paljon edelleen lapsia ja nuoria kohdellaan huonosti. Niin, että ei jaksa ymmärtää, miksi niitä lapsia pitää hankkia, jos ei niistä välitä!