Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Harva sukunimi Suomessa yhdistetään yhtä voimakkaasti johonkin tiettyyn toimialaan kuin mitä Sariolat tivoleihin. Tivolin pyörittäminen ei ole vain bisnestä vaan elämäntapa, joka Sariolan suvussa on kulkenut jo viisi sukupolvea. Huvin huipulla 130 vuotta kertoo sekä Sariolan sukutarinan että tivolin historiasta Suomessa.
Itselleni tuli yllätyksenä, että suomalainen tivoliperinne on tätä nykyä jo niinkin arvostettua, että se pääsi hiljattain jopa Unescon aineettoman kulttuuriperinnön suojelukohteeksi. Kukapa olisi arvannut, sillä vielä vuosisadan alkupuolella tivolitoiminta oli niin paheksuttua, että se kiellettiin vuonna 1937 maaseudulla kokonaan. Toihan moinen ”pelleäminen” mukanaan rikollisuutta, siveellistä pahennusta ja kaiken maailman ulkomaalaisia, kuten huolestuneet kansanedustajat aikoinaan epäilivät.
Eipä sillä, kyllä tivolitoiminta on vuosien mittaan paljon muuttunutkin. Varhaisissa tivoleissa ampumarata ja elokuvien näyttäminen muodostivat vielä toiminnan rungon, tosin aika nopeasti tivoli löysi tutun muotonsa, jossa karuselli sijoitetaan keskelle ja tivoliteltat ympärille. Silti pitkään tivoleissa oli nykysukupolvelle vieraita elementtejä, kuten sirkus, eksoottisia eläimiä, stripteasea ja tanssilava. Todellinen koko kansan huvikeskus siis. Kohti huvipuistomaista muotoa tivoli kehittyi vasta 1970-luvulla.
Vuosien varrelle mahtuu monia dramaattisen kuuloisia hetkiä, kuten se, kun viisi jääkarhua lähtivät aamuvarhaisella karkuteille Suomen Tivolista (jonka omistaa yksi Sariolan sukuhaara). Jääkarhun onkiminen Töölönlahdesta mahtoi olla kaupunkilaisten puheenaiheena pitkään. Myös virtahepo Hummelin karkumatka aiheutti suurta hämmennystä, sillä kertaa Keravalla.
Luonnollisesti 130 vuoteen mahtuu paljon huonoja vuosia, jolloin koko toiminnan jatkaminen oli hiuskarvan varassa. Perheen sitkeys ja päätös pitäytyä toiminnassa, silloinkin kun hommassa ei tuntunut olevan mitään järkeä, kertonee sellaisesta rakkaudesta työhön, jota ei selitetä pelkästään palkkapussilla.
Kirjaa lukiessa tuli varsin nostalginen olo. En minä mitään kiertävästä elämästä tiedä, mutta kirjan luettuani ymmärrän kyllä viehätyksen. Aika harva varmasti saa nykyään nauttia yhtä yhteenpuhaltavasta työyhteisöstä. Yllätyksiäkin tuli lukiessa vastaan; Seiterän tivolin perustaja Lauri Seiterä oli aikoinaan Sariolan perheessä kasvattilapsena. Suomen tivoliskene on Sariolan suvulle paljon enemmän velkaa, kuin aavistinkaan.
Mitäpä tässä voi muuta todeta kuin että onpa mielenkiintoinen elämäntapa, ammatti ja historia, jolle kauniisti taitettu kirja tekee hienosti oikeutta. Suositeltavaa luettavaa tivolien ystäville!