Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Älkää jauhako paskaa. Me ei olla koukussa kumpikaan, me lopetetaan heti kun meitä huvittaa.
Näin totesi 13-vuotias Christiane poikaystävänsä Detlefin kavereille, kun nämä yrittivät saada heroiinia käyttävää nuorta pariskuntaa erilleen sillä perusteella, että Christiane voisi vielä päästä kuiville. Mutta näinhän ei käynyt, sen tietävät ne lukemattomat suomalaisetkin, joille Christianen tarina on tuttu joko kirjan tai elokuvan kautta.
Christianen tarina on tosi, sydäntäsärkevän rehellinen, karhea, illuusioton. Muistelmat alkavat hänen muutostaan maaseudulta Berliinin betonilähiöön, jossa lapsilta kaikki on kielletty. Kotiolot eivät ole hääppöiset: isä pieksee perhettään ja juo, kunnes äiti saa tarpeekseen ja muuttaa yhteen isän parikymppisen kaverin kanssa. Äiti suree kieltojen ja rajoitusten täyttämää nuoruuttaan eikä kykene estämään tytärtään tuhoamasta elämäänsä. 12-vuotias Christiane tutustuu pilvenpoltteluun kirkon nuorisoklubilla, ja porttiteoria saa hänestä elävän kannattajan, kun hän nopeasti luisuu rauhoittavien lääkkeiden ja LSD:n kautta heroiiniin.
Kuvaan astuu oma rakas, yhtä suurissa vaikeuksissa ja yhtä lailla ne kieltävä poikaystävä Detlef, jonka kautta Christiane oppii tienaamaan heroiinirahat prostituutiolla. Nuoripari yrittää vieroittautua moneen kertaan ja aina yhtä huonolla menestyksellä, ja yhteiskunta nostaa kätensä pystyyn: narkomaaneille ei nyt kerta kaikkiaan voi mitään, he ovat tuhoon tuomittuja. Ainoa varsinainen huumevieroitushoito, jota Christiane saa, on skientologikirkon ylläpitämä humpuukiparantola. Lopussa näkyy sentään pientä valonpilkahdusta, kun äiti lähettää tyttärensä maalle sukulaisten hoiviin; tarina päättyy, kun Christiane on ollut vuoden verran kuivilla.
Koska Huumeasema Zoo on kerrottu Christianen omalla suulla, ei se sisällä monimutkaisia analyysejä siitä, mikä hänet on johdattanut heroiinihelvettiin, ja lukija voi miettiä syitä itse tykönään. Ehkä se on yhteiskunta, joka ei ensin tarjoa nuorille mitään järkevää tekemistä eikä sitten välitä hoitaa heidän ongelmiaan. Ehkä se on perhe, jossa isä hakkaa ja äiti on kiltti mutta voimaton – onhan itse Alice Millerkin käyttänyt Christianea yhtenä esimerkkinään mustasta pedagogiikasta kirjassaan Alussa oli kasvatus. Tai ehkä kysymys on yksilön liiallisesta halusta sulautua ryhmään tai ainakin valita oikein se ryhmä johon sulautuu. Tai ehkä nämä kaikki ja vielä paljon muutakin.
Huumeasema Zoo on pitkään kuulunut Saksassa koulujen pakolliseen lukemistoon, ja suositeltava se voisi olla Suomessakin, varsinkin nyt kun siitä on saatu uusi painos ja uusi käännös. Se on kuitenkin ahdistavaa luettavaa ainakin herkimmille, sillä kirjassa ei romantisoida huumeidenkäyttöä millään tavalla; siihen nähden Christianen kieli – kirja on toimitettu ääninauhojen pohjalta – on yllättävänkin säyseää ja sivistynyttä. 2000-luvun lukijaa häiritsee korkeintaan lievähkö rasismi, mutta on tärkeää, ettei sisältöä ole sensuroitu. Näin se säilyttää tehonsa yhä uusille nuorisosukupolville.
