Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Meksikolaisen päivälehden pieni artikkeli vuodelta 2010 kertoi, että pellolta oli löydetty pahoin silvottu naisen ruumis. Syy murhaan lehtijutun mukaan oli, että nainen oli ollut noita. Ainakin kyläyhteisö oli niin uskonut ja pelännyt häntä. Murhasta vangittu mies oli kertonut tappaneensa naisen, koska tämä oli yrittänyt langettaa hänen ylleen kirouksen.
Hurrikaanin aika -kirjan kirjoittanut Fernanda Melchor on sosiologiaa opiskellut tiedottaja, toimittaja ja kirjailija. Noita-teemasta hän aikoi ensin kirjoittaa journalistina, mutta ei uskaltanut, koska hänen kotikaupunkinsa Veracruz on yksi Meksikon järjestäytyneen rikollisuuden keskittymistä ja toimittajia tapetaan viikoittain. Siksi hän kirjoitti romaanin. Kirjan alkulehdellä hän lainaa Jorge Ibargüengoitia: Jotkut tässä kerrottavista tapahtumista ovat todellisia. Kaikki henkilöt ovat kuvitteellisia.
Todellinen tapahtuma on noitana murhattu nainen. Romaanissa noidan runneltu ruumis löytyy kanavasta, ei pellolta. Kuka noidan murhasi, siitä kyläläisistä jokainen tietää jotain ja jokainen salaa jotain. Noita oli huhujen mukaan kätkenyt mökkiinsä aarteen, paljon rahaa. Oliko joku jo päässyt käsiksi aarteeseen? Kuka puhuu totta? Polisiko? No ei, poliisi itse jahtaa aarretta, poliisiin ei luoteta.
Romaani kuvaa miten Meksikon maaseudun nykytodellisuudessa taikausko, perinteet, uskonto ja uskomukset sekoittuvat moderniin kulttuuriin. La Matosan kylän maatyöläiset, huijarit, gangsterit ja huorat yrittävät selviytyä yhdestä päivästä kerrallaan, monet heistä alkoholin tai huumeiden avulla. Selviytyminen on taistelua, jossa heikot polkevat armotta vielä heikompia. Väkivalta, naisviha, homofobia, prostitutio rehottavat. Ihmiset turvautuvat noidan yliluonnollisiin konsteihin, jotta parantuisivat sairauksista ja jotta saisivat uskoa parempaan tulevaisuuteen, syyn elää. Kaiken kurjuuden keskellä ihmiset kuitenkin elävät. Tekevät työtä mitä saavat, keittävät ruokaa… rakastuvat. Romaani päättyy lukuun, jossa ruumishuoneen työntekijät purkavat ambulanssista ruumislastia. Hautausmaalla työskentelevä isoisä laskee ruumiit ja arvioi ruumiiden päälle tarvittavan hiekan ja kalkin määrän. Isoisä kohtelee ruumiita kunnioittavasti, hän tietää ”kuinka tärkeää oli puhua vainajille, kun niitä haudattiin, sillä hän tiesi kokemuksesta, että asiat sujuivat helpommin, kun kuolleet aistivat äänen ohjaavan heitä ja selittävän heille asioita, koska se lohdutti sen verran, että he jättivät elävät rauhaan…” Vainajien ei tarvitse enää kärsiä. Isoisä toivoo vainajien menevän kaukana loistavaan valoon, sitä kautta he pääsevät ulos tästä kolosta.
Fernanda Melchorin kieli on kaunistelematonta, tyyli hurjaa, hengästyttävää. Silmäilin kirjaa ja kauhistuin: miten jaksan lukea kirjaa, joka on yhtä pötköä alusta loppuun ja teksti täyttää sivun yläreunasta alareunaan. Alun jälkeen tempauduin täysin mukaan, pötkökirjoitus ei häirinnyt, pikemminkin päinvastoin. Melchor ei siis kappalejaoilla, pisteillä tai muilla välimerkeillä tuhlaile. Muualla kuin alkusivuilla ja romaanin viimeisessä luvussa lähes ainoa välimerkki on pilkku. Tuntuu kuin kirjailija hengittäisi romaanin alkusivuilla syvään sisään, puhaltaisi tarinan pitkän uloshengityksen aikana ja vasta viimeisessä luvussa hengittäisi uudelleen sisään.
Moneen kertaan palkittu Hurrikaanin aika on ollut ehdolla myös Booker-palkinnon saajaksi.
Suosittelen!