Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Gail ja Perry ovat brittiläinen pariskunta, joka sattumalta joutuu mukaan kansainvälisen rikollisuuden ja vakoilun maailmaan. Perry ja Gail kohtaavat lomamatkallaan venäläisen Diman, joka haastaa Perryn pelaamaan tennistä kanssaan. Se johtaa, kuten jännärissä pitääkin, omituisten ja vaarallisten tapahtumien sarjaan.
Brittiläisen John le Carrén kirjoitustyyli on ellipsimäisen taitava. Hänen tyyliinsä kuuluu monisanaisuus, tapahtumien kronologisuuden välttely ja suoranainen asian vierestä kiertely. Hän osaa tehdä kirjojen tapahtumista näennäisesti kuin tuulen mukana kulkevia hahtuvia, mutta todellisuudessa hän hallitsee eri aikatasot ja rönsyilyt harvinaisen hyvin. le Carrén kenties tunnetuimman romaanin Uskollisen puutarhurin polveilevuus sekä ennen kaikkea surullisen epäreilu loppu tekivät minuun aikoinaan vaikutuksen. Hurmaava petturi kuuluu le Carrén humoristisempaan tuotantoon, eikä siinä ole samassa määrin kirjailijan alakuloisen alistunutta asennetta valtarakenteita ja yleistä moraalittomuutta kohtaan.
Hurmaavassa petturissa kirjan päähenkilöt Perry ja Gail kuvataan liiankin tarkasti. Heidän sisimmät ajatuksensa ja ohimenevät tunteenpuuskansa paljastetaan taitavasti ja hyvin intiimisti, mutta samalla ne etäännyttävät lukijan heistä. Perrystä ja Gailista on vaikea pitää. Pariskunnan lisäksi le Carré valottaa kirjassa miekkaansa hukkuneen Luke-nimisen vakoojan sielunelämää. Kiinnostavimmat hahmot, venäläinen konna Dima ja brittiläinen konkarivakooja Hector, jäävät muiden hahmojen kuvailun varaan.
Hurmaavan petturin alkuosa on lievästi tahmea, sillä tapahtumat kerrotaan Perryn ja Gailin kuvailemina. le Carré vaikuttaa jääneen tässä tilanteessa itsekin ihailemaan omaa kerrontatapaansa. Hänen monisanaisuutensa on välillä jopa uuvuttavaa. Tiivistämisen varaa kirjassa olisi ollut, ja muutama sivujuoni on vain turha. Kanteen liitetty kriitikon ylistys luotijunatrilleristä on aika lailla väärän kirjan kannessa.
Ihmisten luonteiden ja kuvauksen suhteen le Carré on parhaimmillaan, kun pääsee esittelemään vanhojen vakoojanjäärien keskinäistä kinastelua ja piikittelyä. Kirjan venäläisten kuvaus onkin sitten valitettavasti kliseistä. Brittiläisiä nälviessään le Carré on omalla alueellaan, mutta venäläisten kanssa vieraalla maalla. Myös toisen päähenkilön, nuoren naisjuristi Gailin hahmo, vaikuttaa enemmän 60-vuotiaalta kuin ikäiseltään. Hän puhuu sinisukista ja toteaa reippaasti: ”Kattia kanssa!”
Hurmaava petturi on le Carrén tuotannossa selkeä välityö. le Carrén tavallisesti käyttämä polttoaine, viha ahneutta ja moraalittomuutta kohtaan, on ollut tällä kertaa vähissä. Ahneus on hyve, väitti aikoinaan Roope Ankka. le Carrén kirjoissa se on kuitenkin pahe, mutta hän antaa roistojen selvitä synnistään entistä rikkaampina ja kuohuttaa samalla lukijoita maailman epäreiluudella. Hurmaavassa petturissa le Carré tyytyy piikittelemään brittiläisiä tiedusteluviranomaisia melko leppoisasti.
Toivottavasti le Carré taas suuttuu jostain ja kirjoittaa häijymmän ja koskettavamman kirjan kuin Hurmaava petturi. Vaikka Hurmaava petturi ei le Carrén parhaimmistoa olekaan, se on joka tapauksessa hyvin kirjoitettu. le Carrélta on kuitenkin lupa odottaa parempaa.