Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Iijoki-sarjan 1. osa. 544 s. Vuodet 1919-1929. Kalle < 10 v
- Kallen lapsuus 9-vuotiaaksi asti; roikkuu silmäkulmastaan ikkunan naulassa
Edessä on pitkä marssi: Iijoki-sarja, 26 osaa, 17 014 sivua. Kalle Päätalon (1919-2000) koko elämä.
Silti ei pidä pelästyä: emme huku, vaan saamme aidon ja alkuperäisen elämän eteemme. Sarjan luettuamme huomaamme, miten monimuotoinen ihmisen taivallus täällä ajassa on, ja ennen kaikkea vahvistuu usko siitä, että periksiantamattomuudella, kovalla yrittämisellä ja työllä yksilö saa lähes ihmeitä aikaan. Pikku-Kalle Kainuun syrjäkyliltä, Koillismaalta, nousee kansakunnan kaapin päälle, sekä tekee isosti todeksi sanonnan maasta se pienikin ponnistaa!
Ennen realistista Iijoki-sarjaa Päätalo kirjoitti viisiosaisen pitkälle fiktiivisen Koillismaa-sarjan, jossa Kalle Kaukona kulkee ja kokee samoja tuntoja kuin sittemmin Iijoessa.
Itse ryvin, itkin ja nauroin, luin ja uin, Iijoessa Kallen mukana juhannuksesta 2001 jouluun 2004. Ensimmäisellä lukukierroksella.
Se oli hienoa aikaa. Se urkko kannatti, siinä aika kului monesti suu ymmyrkäisenä ihmetellessä Päätalon sanan voimaa arkiraadannasta, sisäisestä palosta, ihmismielen herkkyydestä. Kalle koki kaiken, koko kirjon: hulluudesta itsemurhayritykseen, sodasta kuolemaan, jätkästä mestariksi, avioliitosta eroon, lehtolapseen – pilkkaa, ivaa, sukupuolitautia… Niin: Kalle eli kirjailijan elämän, totta vie!
Toinen Iijoen-lukukierros alkaa nyt ja tästä.
Monta kertaa Päätalo manasi, että joutui kaiken kokemaan ja elämään elämänsä tuskat ja kiemurat kahdesti: ensin oikeasti ja sitten kirjoittamisen kautta. Kalle ilmestyi maailmaan 11.11.1919 ja lähti pois 20.11.2000. Kirjasarjan ensimmäinen osa Huonemiehen poika ilmestyi vuonna 1971 ja viimeinen Pölhökanto Iijoen törmässä 1998. Kalle eli siis 81-vuotisen elämänsä uudestaan liki kolmenkymmenen vuoden ajan.
Rankka urakka, mutta jäljelle jäi vähintään lönnrotmainen kielitallenne.
Huonemiehen poika kattaa Kallen lapsuuden ajan, sen ensi vuosikymmenen. Kalle oppii kävelemään vasta lähempänä kolmea vuotta. Äiti-Riitu pistää lehmänkellon heinikossa konttaavan pojan kaulaan, jotta tietäisi kiiruhtaa apuun jos kellonkalkatus alkaisi kuulua liian läheltä rantaa. Ettei tarvitsisi huoli päällä kysellä:
”Missähän Kassuhi käläpäillee, jos on pitäny huokusa.”
Semmoisenkin ihmeen Riitu saa nähdä, että poika roikkuu toisen silmäkulmaluun varassa tuvan ikkunapielen pitkässä naulassa. Isä-Herkon hermot ovat tiukoilla. Uuden, nyt ikioman, mökin uunin kyhäsi se helvetin Satu-Setä hirsilankkujen päälle paikkaansa hakevaksi ikiliikkujaksi. Enää ei oltu toisten nurkissa huonemiehenä. Silti köyhyyttä piisaa, leipä ei helpolla irtoa, vaikka Herkko kympiksi yleneekin, jopa ukkoherraksi, koko savotan pomoksi.
Kieli sen sijaan irtoaa ja on rikasta, monesti lukijan kielentaju jää toiseksi, sopii koettaa ja selittää:
- kattilakunta
- personkuppi
- uupelo
- kaulapaska
- minna
- natsuuna