Sirkka Turkka: Huone avaruudessa

Ensiksi kiitos kirjastolaitokselle. Luettuani muutaman Sirkka Turkan runo­kokoelman Turkan uran loppupuolelta, heräsi mielenkiinto tarkastella uran alkupäätä. Mutta mistä sellaista käsiinsä saa, kun varhaisimmat kokoelmat ovat 1970-luvulta, runokokoelmista ei juuri uusintapainoksia oteta ja Runot : 1973–2004 eli Turkan kootut teokset on sekin lähes 20 vuoden takaa.

No, kirjastosta, tietysti. Pari päivää varauksen jälkeen noudan lähikirjastostani Sirkka Turkan vuonna 1973 ilmestyneen esikoiskokoelman Huone avaruu­dessa, alkuperäisenä ensimmäisenä (ja ainoana) painoksena, alkujaan Pellervon kansakoululla sijainneen Pellervon sivukirjaston kokoelmista, nyt Tampereen kaupungin kirjaston varastosta. Miten kauniisti vanhentunut paperi, mikä ihastuttava vanhan kirjan tuoksu ja vanhan painokoneen jälki. Kirjastolle siis kiitos!

Ei kai tämä Turkkaa olisi, jos ei heti kokoelman ensimmäisessä nimirunossa kohdattaisi koiraa: ”On hiljaista. Koira on nukahtanut, / sen vieressä muovi­lelulla / sama hymy unessa / kuin valveillakin.”

Kokoelmassa on paljon pieniä runoja, joissa Turkka piirtää ytimekkäitä ja osuvia luontokuvia. Kirjoitusaikakin näkyy, samalla aukeamalla vierekkäin olevat runot ”Puhemies Mao ja sade” ja ”Ho Tši-Minh nukkuu” sijoittavat jo nimillään kokoelman tiettyyn aikakauteen. Toivomus ”Ja jos maailma olisi yksi / suuri valtio / ei olisi sotia, ei / salakuljetustakaan.” ei sinänsä ole mennyt vanhaksi, eikä tämä kipeästi aikansa lapsi ole.

Sataa.
Syksy tulee.
Leppäkertuista
liukenee pilkut.

Mahdotontahan minun on tässä kohtaa sanoa, miltä tämä on vaikuttanut esikoiskokoelmana, kun minulle Turkka näyttäytyy valmiiksi mestarillisena runoilijana. Runoista tunnistaa tekijänsä, kuvasto on tuttua Turkkaa: eläimiä, arkisia hetkiä, kuoleman ja menetyksen kuvastoa, viittauksia matalampaan ja korkeampaan kulttuuriin.

Huone avaruudessa on helposti lähestyttävää, ei liian korkealentoista, mutta kuitenkin tulkinnanvaraa antavaa ja kiinnostavaa – siis oikein mainio runo­kokoelma.