Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Päädyin lukemaan tämän kirjan vahingossa; enhän minä lue novellikokoelmia, en pidä niistä — perustuen siihen tosiasiaan, että en aiemmin, ainakaan niin että muistaisin, ole lukenut kuin yhden sellaisen. Tuo ensimmäiseni oli Alice Munron Liian paljon onnea. Minä rakastin sitä. Tästä huolimatta en osaa tarttua novellikokoelmaan ja niinpä olenkin sangen iloinen kokemastani Chimamanda Ngozi Adichie -erehdyksestä, jonka johdosta luin tämän kirjan.
Kokoelman tarinat kietoutuvat pitkälti maahanmuuttoteeman ympärille. Ne ovat eräänlaisia matkakertomuksia kertoen afrikkalaisista Yhdysvalloissa, heidän pakomatkoistaan parempaan, avaimistaan onnenmaahan. Kun ovi uuteen on avautunut, ei siitä kuitenkaan automaattisesti seuraa mitään parempaa, pikemminkin päinvastoin. Niinpä useat kokoelman tarinoista ovatkin pettymyksen salatun tunteen sävyttämiä, tarinoita kulttuurien yhteentörmäyksistä, tarinoita vihasta, katkeruudesta ja taaksejääneistä elämistä, tarinoita valinnoista.
Joukossa on myös toisenlaisia kertomuksia; kertomus veljensurmasta, suuresta rakkaudesta, järjestetystä avioliitosta ja siitä kuinka uskonto ja uskomukset erottavat ja toisaalta yhdistävät ihmisiä.
Kokoelman leimaa-antavimpana piirteenä on kuitenkin pidettävä afrikkalaisuutta. Mitä on olla afrikkalainen Yhdysvalloissa, mitä Afrikassa? Mitä afrikkalaisuus tarkoittaa? Miten etnisten ryhmien ja kansakuntien väliset konfliktit ovat muokanneet afrikkalaista yhteiskuntaa, minkälaiselta näyttää sen tulevaisuus, entä menneisyys?
Luettuani teoksen sisältämistä novelleista ensimmäisen, en enää olisi laskenut sitä käsistäni. Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta pidin kaikista sen tarinoista. Niitä oli vaikea jättää kesken, niin tiukasti kirjailija punoi lukijan verkkoonsa, sitoi henkilöhahmoihinsa ja heidän kohtaloihinsa.
Vaikuttavin kaikista oli mielestäni kuitenkin teoksen suomenkieliseen laitokseen niminovelliksikin valikoitu tarina. Juuri siinä afrikkalaisuus tuntuu olevan erityisen voimakkaasti läsnä, erityisen järkyttävällä tavalla. ”Sinä kesänä löysit nurmikolta käärmeen luoman nahan, joka oli ehjä ja ohut kuin naisten nailonsukka, ja mummi kertoi, että sen luoneen käärmeen nimi oli echi eteka, ”huominen on liian kaukana”. Yksi purema, hän sanoi, ja kaikki on ohi kymmenessä minuutissa.”
Niin; alun ennakkoluuloisuuteeni palatakseni, enää en aio kieltäytyä novelleista — pikemminkin päinvastoin. Tämän vinkin myötä kehotan Sinuakin tekemään niin.
