Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Toisinaan pakko on paras motivaattori. Eeva Åkerbladin (s. 1990) esikoisrunokokoelma Huolenpitoja on saanut odotella vuoroaan kirjahyllyssäni hyvän tovin, kunnes joku ystävällinen ihminen teki kirjaan varauksen. Enää en voinut vitkutella, vaan teokseen piti tarttua. Tarttuminen kannatti, sillä Huolenpitoja on oikein kelpo kokoelma – vaan enpä tästä olekaan muuta kuullut kuin hyvää, ja ylipäänsä on toki melko harvinaista, että esikoisrunokokoelmasta kuulee puhuttavan mitään.
Huolenpitoja muodostaa yhtenäisen kertomuksen matkasta vuoristossa sijaitsevaan sanatorioon nauttimaan hoidoista ja rentoutumisesta. Runoelma henkii unenomaisen epämääräistä tunnelmaa, sanatoriossa on yhtä aikaa jotain modernia ja hyvin 1800-lukulaista. Kokoelman runoja voi lukea itsenäisinä, mutta kokonaisuutena niihin muodostuu jonkinlainen, sopivan epämääräinen tarinan kaari.
Muodoltaan runot vaihtelevat kertovammista proosaruno-osioista lyhyempään säkeeseen, aina hyvin kiteytyneisiin, aforistisiin lauseisiin asti. Kokoelman alusta löytyy esimerkiksi tällainen pieni helmi:
Varpaanmuotoinen kolo järven pinnassa.
Suomi on verbien ja toiminnan kieli. Åkerblad hyödyntää tätä: runoissa on paljon ilahduttavan omaperäisiä verbivalintoja, keksittyjä sanoja, joista on kuitenkin tulkittavissa jotenkin selkeä merkitys (”hemskytellään”, ”nivistäytydään”). Tuttujakin sanoja käytetään toisinaan absurdeissa yhteyksissä.
Åkerblad hyödyntää myös herkullisia alkusointuja ja leikkisiä soinnutteluja. Näissä runoissa on paljon hauskoja yksityiskohtia. ”Turkoosia ja tuberkuloosia, lohkeilevaa kynsilakkaa, aavistus muistoista”, toisaalla ”Satun saamaan salaa männyntaimen”. Näitä on hauska maistella. Huolenpitoja käyttää hieman visuaalisia keinoja ilmaisussaan, mutta enimmäkseen luottaa siihen, miltä sanat kuulostavat.
Kun hoivaamisesta ja hoidoista nauttimisesta on kyse, päästään tietysti puhumaan ylipäänsä hoivasta toimintana ja tekemisenä. Minusta näihin lauseisiin kiteytyy jotain olennaista tästä kokoelmasta:
Lepääminen on radikaali teko, hellittäminen hellyyttä.
Koskaan ei riitä aikaa sille, että eläisi pidempään kuin itse.
Elina Warsta on taiteillut kirjalle kauniit kannet, jotka houkuttelevat tarttumaan. Kansien kauneus ei ole katteeton lupaus, vaan sisältä löytyy hyvin viehättävää tekstiä. Tämän runokokoelman syleilyyn kannattaa heittäytyä.
