Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Rakkauden voima on niin valtava, että päättyessään pettymykseen ja menetykseen se voi purkautua silmittömänä kostonhimona ja väkivaltaisuutena, suorastaan mielisairaana toisten manipulointina ja puhtaana pahuutena. Kasvinkumppanukset Catherine ja Heathcliff rakastavat toisiaan, mutta Catherinen naidessa säätynsä mukaisesti naapurikartanon pojan Edgarin suvuttoman ottopoika Heathcliffin sijasta, jotain peruuttamatonta tapahtuu Heathcliffin jo valmiiksi koetellussa mielessä. Surullisen vuosikymmenten mittaisen koston kierteen raunioista ei löydy voittajia.
Emily Brontën ainoaksi romaaniksi jäänyt Humiseva harju on 1800-luvun englantilaisen kirjallisuuden tunnetuimpia ja luetuimpia klassikkoja. Catherinen ja Heathcliffin lapsekkaasta romanssista valloilleen ryöpsähtävä väkivalta ja julmuus puhuttelevatkin edelleen, yli 150 vuotta myöhemmin. Se sisältääkin elementtejä niin goottilaisesta kauhusta ja kummitusjutuista (osin makaabereinkin hautojenaukomisvivahteineen) kuin perinteisestä sukukronikastakin tai puhtaasta ja ihanteellisesta rakkausromaanista.
Humisevan harjun tarinan perusasetelmat ja tärkeimmät juonikuviot ovat melko tavanomaiset, joten sen sukupolvelta toiselle kestävän erityisen tenhon täytyy olla jossain muualla. On hämmästyttävää (mutta taiteellisessa mielessä toki onni), että suojaisassa maalaispappilassa oman elämänsä viettäneen Emily Brontën mielikuvituksen hedelmät ovat näinkin mätiä ja happamia, sillä kosketuspintaa kirjoittajan omaan elämään ei Humisevasta harjusta juurikaan voi löytyä — toivottavasti.
Humiseva harju on outo valinta romantiikkaa kaipaavalle lukijalle. Samastumiskohteita se tarjoaa varsin vähän, sillä lähes kaikissa henkilöhahmoissa on pääosin ärsyttäviä luonteenpiirteitä: Lintonien suku koostuu rasittavista kitisijöistä, Earnshaw’t puolestaan ovat naiiveja, ailahtelevaisia ja helposti johdateltavia. Palvelijat ovat mitäänsanomattomia tai saamattomia. Kehyskertomuksen kertojaksi jäävä herra Lockwood ei saamattomuuttaan tee Heathcliffille mitään, vaikka hänen toimintaansa läheltä seuraakin. Ja Heathcliff sitten – Heathcliff on yksinkertaisesti täysin kammottava ihminen. Humiseva harju on kierosti ja pakotetusti irvistävä hirviö aivan kuten päähenkilönsäkin. Emily Brontë ei takuulla jätä lukijaansa kylmäksi.
Itse nostaisin romaanin pääteemaksi joka tapauksessa pahuuden ja vihan. Humisevan harjun maailma on kovin erilainen kuin tänään. Ihmiset tiesivät paikkansa ja tyytyivät siihen, eikä osaansa – oli se sitten hyvä tai huono – ollut hevin muuttaminen. Tuntuu järjettömältä ajatella, että joku pystyisi nykypäivänä noin systemaattiseen ja pitkäkestoiseen tyranniaan kuin Heathcliff, vaikka kuinka pienessä ja suljetussa yhteisössä eläisikin. Toisaalta Heathcliffin pahuuden määrä suhteutettuna sen syihin on aivan kohtuuton.
En koe kuuluvani Humisevan harjun pääasialliseen kohderyhmään, minkä vuoksi olikin mieltä avartavaa tarttua teokseen. Henkilöhahmojen tietty yksinkertaistava yksiulotteisuus – käytännössä jokainen hahmo kuvastuu ehkä yhden tai kahden määräävään ja melko muuttumattoman luonteenpiirteen kautta – yhdistettynä Brontën taidokkaaseen erilaisten tyylielementtien hallintaan jaksaa kiehtoa nuoria tyttöjä.
Itse en varauksetta teoksesta pitänyt. Teoksen loppupuoliskolla olisi ollut jonkin verran tiivistämisen varaa, kun selvästi oli nähtävissä, mitä vielä eteen väistämättä tulee, mutta toisaalta olisin halunnut päästä syvemmälle Heathcliffin pään sisälle, tekojen motiiveihin ja niiden herättämiin tunteisiin, Brontë kun kuvaa lähinnä vain itse tekoja. Teoksen alun kauhuelementit olisivat saaneet nousta paremmin pintaan, sillä juuri niissä Humiseva harju oli väkevimmillään. Kaikkiaan tämä klassikko kuitenkin kannatti lukea, ja siksipä sitä tässäkin nyt vinkkaan.
