Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Filosofit ovat iät ja ajat pohtineet, mitkä asiat pohjimmiltaan ohjaavat historiaa. Onko historia oikeastaan suurmiesten historiaa, vai ohjaavatko historian kulkua sittenkin suuret ideat? Kysymys lienee liian laaja, jotta siihen voidaan antaa mitään yhden vastauksen ratkaisua, Paul Morlandin kirja The Human Tide antaa kysymykseen kuitenkin oman tuoreen näkökulmansa.
Morlandin lähtökohtana historian tarkasteluun on väestötiede eli miten muutokset syntyvyydessä, kuolleisuudessa, väestön ikärakenteessa ja maahanmuutossa vaikuttavat historiankulkuun. Tarkalleen ottaen Morland tarttuu suureen demografiseen muutosten ketjuun, joka alkoi Iso-Britanniassa 1700-luvun lopussa ja on sen jälkeen levinnyt kaikkialle maailmaan.
Vielä 1800-luvulle asti ihmisyhteisöt kasvoivat kituliaasti, syntyvyys oli kyllä suurta, mutta niin oli kuolleisuuskin. Isossa-Britanniassa alkoi kuitenkin muutos, jonka myötä lapsikuolleisuus laski ja väestön yleinen terveydentila ja elinikä nousi. Lopputuloksena oli ennennäkemätön väestönnousu, jolla oli maailman kannalta suuret seuraukset.
Nopealla väestönkasvulla on eräs tunnettu seuraus, niin sanottu youth bulge. Suuresta määrästä eloonjääviä lapsia kasvaa suuri määrä nuoria työikäisiä. Tämä suuri nuorisojoukko voi olla maalle sekä siunaus että kirous. Siunaus sen vuoksi, että he voivat edesauttaa maan talouden huimaavaan kasvuun, mutta mikäli työpaikkoja ei ole tiedossa, näköalaton nuoriso voi horjuttaa koko yhteiskunnan turvallisuutta. Ison-Britannian tapauksessa ei ole sattumaa, että sen imperiumin auringon päivät ja uskomaton taloudellinen kehitys tapahtuivat samaan aikaan, kun myös sen väestö kasvoi.
Eurooppalainen imperialismi ylipäätään ei olisi ollut mahdollista siinä mittakaavassa kuin se tapahtui, jos täällä ei olisi ollut ylijäämäväestöä, joka olisi voinut levittäytyä ympäri maailmaa. Toisaalta jo tuolloin ymmärrettiin väestönkasvun uhat. Iso-Britannia pelkäsi Saksan kasvavaa mahtia ja väestöä ja kumpaakin ahdistivat Venäjän loputtomat arot ja hedelmälliset naiset. Kaikki kunnia loistaville strategeille, mutta armeijan koolla on todellakin väliä, kuten ensimmäisessä maailmansodassa sittemmin huomattiin.
Loiston päivät eivät kuitenkaan kestä ikuisesti. Syntyvyys alkaa laskea nopeasti, kun suurin osa lapsista selviää aikuisikään. Naisten kouluttautuminen ja yhteiskunnan urbanisaatio vähentävät tehokkaasti lapsilukua kaikkialla. Vielä hetken väestönkasvu jatkuu siitä huolimatta, sillä synnyttävien naisten ikäluokka on vielä suuri, vaikka vähemmän lapsia hankkivatkin. Niin kävi lopulta Venäjälläkin, ennen niin pelätyn Venäjän mahti alkoi pienenemään samaa tahtia sen pienenevän väestön kanssa.
Seuraava demografinen muutos onkin sitten ihmiskunnan historiassa aivan poikkeuksellinen ja erityisen mielenkiintoinen. Miten yhteiskunnat muuttuvat, kun lapsia syntyy vähemmän kuin ihmisiä kuolee ja väestön mediaani-ikä nousee nousemistaan? West Side Storyn kirjoittamisen aikaan vuonna 1957 puertoricolaisilla oli mediaani-ikä 18 vuotta ja maine kuumaverisenä ja väkivaltaisenakin kansana. Vuonna 2100 puertoricolaisten mediaani-ikä tulee olemaan jo 55 vuotta ja maine epäilemättä aika lailla leppoisampi.
Vanhenevalla väestöllä on hyviäkin puolia, vanhemmat ihmiset ovat vähemmän taipuvaisia kaikenlaiseen riehumiseen ja muuhun mieltä osoittavaan käytökseen, joten kenties tulevaisuutemme on rauhanomaisempi. Toisaalta vanhat ihmiset ovat vähemmän innovatiivisia ja välttelevät riskejä, taloudellinen laskukausi yhdistettynä suuren vanhusväestön hoitoon on jo täyttä todellisuutta Japanissa.
Länsimaat ovat olleet tämän demografisen muutoksen eturintamassa ja muu maailma on enimmäkseen seurannut uskollisesti perässä. Eräässä suhteessa tarina muuttuu kuitenkin oleellisesti, nimittäin mitä myöhemmässä vaiheessa demografinen muutos tapahtuu, sitä voimakkaampi se on. Länsimaiden väestönkasvua rajoitti aikanaan sen aikainen ruoantuotanto ja lääketieteen kehitys, mutta nykyisten kehittyvien maiden ei tarvitse tästä samalla tavalla huolehtia.
Afrikan väestönkasvusta on tämän vuoksi puhuttu jo jonkin aikaa huolestunein äänenpainoin. Kenties valaiseva esimerkki on vertaus 1950-luvulle, jolloin jokaista afrikkalaista kohti oli kaksi tai kolme eurooppalaista. Vuonna 2100 afrikkalaisia arvioidaan olevan jo kuusi tai seitsemän kertaa eurooppalaisia enemmän ja Nigeria tulee olemaan maailman kolmanneksi väkirikkain valtio 800 miljoonalla asukkaallaan.
Voisi kai hieman kyynisesti sanoa, että länsimaat ratkaisivat aikanaan oman väestönkasvunsa siirtolaisuudella ja nyt pelkäävät, että perässä tulevat maat tekevät Euroopalle samoin. Huoli ei välttämättä ole perustelematon, sillä ennustetut väestömäärät todella ovat valtavia ja jos Afrikan kehitys ei onnistu luomaan kasvavalle nuorisojoukolle tarpeeksi työpaikkoja ja mahdollisuuksia, niin seuraukset voivat olla arvaamattomia. Joka tapauksessa tavalla tai toisella tämä vuosisata tulee olemaan afrikkalainen.
Monet The Human Tidessä esitellyt asiat eivät varsinaisesti ole uutta tietoa. Pidin kirjaa silti hyvin valaisevana teoksena, sillä se onnistuu sitomaan vanhastaan tunnetuista faktoista yhtenäisen kertomuksen, jonka lopputulos on hyvin ennustettavissa. Tai kuten Moreland asian ilmaisee, väestönkehitys on kuin elokuva, joka pyörii eri teattereissa eri aikaan. Vaikka elokuvaa ei ole näytetty vielä kaikissa teattereissa, tiedämme silti kuinka se loppuu. Toisaalta teknologian kehitys ja ilmastonmuutos tuovat tälle vuosisadalle epävarmuutta.
Vaikka suuret historiaa selittävät narratiivit usein yrittävätkin hieman liikaa, Paul Morland onnistuu rakentamaan varsin uskottavan historiallisen kehityskaaren. Kaikkia aiheen aavistuksen kuiva asiankäsittely tuskin miellyttää, mutta siitä huolimatta kirja on ehdottomasti palkitseva ja ajatuksia herättelevä lukukokemus.