Mark Twainin Huckleberry Finn on yksi tunnetuimmista amerikkalaisen romaanikirjallisuuden henkilöhahmoista. Alkujaan Tom Sawyerin ystävänä esittäytynyt Huck, hieman yksinkertainen mutta hyväsydäminen maalaispoika, on pääosassa Huckleberry Finnin seikkailuissa. Kirja ilmestyi alunperin jo vuonna 1884, ja se on siitä lähtien sementoinut asemansa yhtenä seikkailukirjallisuuden kiistattomista klassikoista.
Episodimaisesti etenevässä tarinassa pääjuonena on kotoaan karanneen Huckin ja myös karkumatkalla olevan Jim-orjan valuminen vähän kerrallaan lautalla alas Mississippi-jokea kohti alajuoksua. Matkan varrella he joutuvat vauhdikkaisiin tilanteisiin ja tapaavat jos jonkinmoista ketkua ja huijaria, mutta hyvän onnen ja oman neuvokkuutensa avulla Huck ja Jim aina selviävät eteenpäin.
Mark Twain tutkii amerikkalaista orjuuteen perustuvaa yhteiskuntaa satiirin keinoin. Tilalliset ja muutkin aikuiset valkoiset miehet näyttäytyvät typerinä, ahneina ja väkivaltaisina, kun taas naishahmot on silattu lämmöllä ja huolenpidolla. Orjat saattavat olla toki taikauskoisia, mutta eritoten Huckin uskollinen toveri Jim on fiksu, käytännöllinen ja luotettava tosiystävä. Aivan näin mustavalkoinen maailma ei kai kirjan kuvaamaan aikaan sentään ollut, mutta kärjistämällä erityisesti rotuasian äärimmilleen Twain tekee vahvan kannanoton tasa-arvon puolesta.
Huckleberrry Finnin seikkailut on tunnettu paitsi hurtista huumoristaan myös kielestään. Se oli ensimmäisiä puhekielisiä romaaneja, ja tämän kääntäjä Jarkko Laine on ottanut varsin vivahteikkaasti huomioon. Puhekielisyys ja murteellisuus eivät jää vain Huckin kerrontaan – orjat haastelevat keskenään ilmiselvää turkua.
Kaiken kaikkiaan Huckleberry Finnin seikkailut ei ole 130 vuodessa pahasti vanhentunut (josta toki Laineen käännökselle vielä iso kiitos). Se on edelleen hauska ja viihdyttävä kertomus, jossa silloin tällöin varsinainen pääjuoni jää kyllä pitkiksikin ajoiksi ihan sivuseikaksi. Suosittelen.